Suomalaiset vähättelivät toisen maailmansodan jälkeen sodan saavutuksia, mitä on nykynäkökulmasta vaikea hyväksyä, sanoo Aalto-yliopiston soveltavan filosofian professori Esa Saarinen.
– Jälkeenpäin on vaikea oikeuttaa sitä, että vähättely ulottui alas asti ihmisten arkeen. Se tarkoitti ihmeen tekijöiden kannalta, että he eivät saaneet sitä kunnioitusta ja arvonantoa, joka heille olisi kuulunut.
Saarinen mainitsema ”ihme” tarkoittaa muun muassa sitä, että Helsinkiä ei – yhtenä harvoista pääkaupungeista – miehitetty.
Suomen valtion asenteen takana oli Saarisen mukaan se, että Suomi joutui elämään Neuvostoliiton naapurissa, ja naapurimaata johti edelleen Josif Stalin.
– Virallisella tasolla oli ehkä systeemiälykästä. että omaksuttiin ultravähättelevä suhtautuminen siihen ihmeeseen, joka juuri oli synnytetty, Saarinen sanoo.
Asetelma muuttui hänen mukaansa vasta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, jolloin äänenpainot vapautuivat. ”Virallisen” Suomen kannalta merkittävä hetki oli, kun presidentti Martti Ahtisaari ensimmäisenä valtionpäämiehenä kutsui Mannerheim-ristin ritarit itsenäisyyspäivän vastaanotolle.
– Tämä tapahtui vuonna 1994. He odottivat sitä kutsua 50 vuotta, Saarinen sanoo.
Vuonna 1997 Saarinen kävi puhumassa sotainvalidien vuosijuhlassa. Hän kertoo valmistelleensa puhetta pitkään ja hahmotelleensa sanamuotoja iskeviksi. Itse juhlassa hänen suunnitelmansa pettivät.
– Minun ei pitänyt tehdä muuta kuin lukea se puhe läpi. Tilanteen tunnevoima oli niin valtava että aloin itkeä jo ensimmäisellä sivulla, hän kuvaa.
Saarinen liikuttuu edelleen puhuessaan sotaveteraaneista. Hän pitää pitkiä, puolen minuutin mittaisia taukoja kootakseen itseään.
– Se oli valtava juttu, hän muistelee.
Saarinen puhui perjantaina sosiaali- ja terveysministeriön johtamisseminaarissa Helsingissä.