Helsingissä asuva 60-vuotias mies kertoo Helsingin Uutisten haastattelussa olevansa pettynyt siihen, että sosiaalitoimen asiakkaita kohdellaan Suomessa liian samanlaisella sapluunalla. Vuonna 2010 taksiyrittäjyydestä uniapnean takia luopumaan joutunut mies kertoo myyneensä omakotitalonsa ja joutuneensa ulosottoon, eikä uutta työtä ole tahdosta huolimatta löytynyt.
Vuoden 2015 turvapaikanhakijakriisissä mies työskenteli hetken vastaanottokeskuksen vartijana. Mies kertoo hakeneensa töitä ahkerasti.
– Olen ollut ahkera työntekijä ja joutunut tähän tilanteeseen vastoin tahtoani. Meitä kohdellaan samalla sapluunalla esimerkiksi sossussa, oli sitten juonut, pelannut tai laulanut rahansa, mies sanoo HU:n haastattelussa.
Mies on kuitenkin joutunut vastaamaan sosiaalitoimessa apua etsiessään kysymyksiin, miksi hänen käsissään ei ole piikin jälkiä. Aluksi sosiaalitoimi ohjasi miehen asunnottomien keskukseen, kun omakotitalo oli myyty yrityksen lopettamisesta maksettavien velkojen lyhentämiseksi.
– Kävin katsomassa sitä paikkaa, eihän siellä olisi voinut edes nukkua, kun patjat ovat vierivieressä ja juopot örveltää, mies sanoo.
Velkaa oli kaikkiaan yli 35[nbsp]000 euroa. Tuhansien eurojen kulut juoksivat, kun yritystoimintaa ei pystynytkään lopettamaan heti. Lopulta mies keksi hakea apua asumisen tuesta.
– Pääsin heidän tapaamiseensa. Siellä he ihmettelivät, ettei käsissäni ole piikin jälkiä. He kysyivät, käykö minulla jengit kylässä. Sanoin, että tunnen Helsingistä vain vanhoja taksiystäviä, mies sanoo.
– Elän 250 eurolla kuussa. Siitä maksan puhelimet, sähköt ja kaikki muut, joten voin sanoa, että leipäjono ja kaverien apu on käynyt enemmän kuin tutuksi.