FT, historioitsija ja antropologi Pekka Valtosen teos käsittelee yhtä Habsburgien mahtisuvun edustajaa keisari Rudolf II:ta ja hänen hyvin erikoista hoviaan.
Vuonna 1552 syntyneen Rudolfin tie keisariksi tapahtui vaiheittain. Hänen isänsä Maximilian II luopui vanhimman poikansa hyväksi ensin Unkarin kuninkuudesta vuonna 1572. Böömin kruunun Rudolf sai kolme vuotta myöhemmin. Keisari kuoli vuonna 1576 ja tällöin Rudolf nousi hänen seuraajakseen.
Rudolf II:n valtakausi kesti 36 vuotta ja hän jäi historiaan ennen kaikkea suurena taiteen ystävänä. Keisari saattoi istua tuntikausia yksittäisen taideteoksen äärellä. Hovissa olivat edustettuina kaikkien taiteenlajien edustajat, mutta kuvataiteilijoita oli palkkalistoilla eniten. Keisarin tiedetään nimittäneen ainakin 25 hovitaiteilijaa ja hän vieraili usein näiden työhuoneissa.
Hovitaitelijoista kaikkein omintakeisin oli Giuseppe Arcimboldo. Häntä on kutsuttu ”Habsburgien Leonardoksi”, koska hän ei ollut pelkästään taiteilija, vaan myös insinööri ja keksijä. Rudolf korotti Arcimboldon aatelissäätyyn vuonna 1580.
Keisari oli myös innokas taiteenkerääjä ja hänen asiamiehensä toimivat kaikkialla Euroopassa. Monet hallitsijat myös lahjoittivat Rudolfille taidetta saadakseen poliittista hyötyä. Tarpeen vaatiessa keisari myös kiristi valtakuntansa ruhtinailta tietyn taideteoksen. Rudolfin hoviin päätyi myös useita alkemisteja.
Huono hallitsija
Rudolf uppoutui taiteeseen ja kokoelmiensa kartuttamiseen. Samalla valtakunnan hallitseminen jäi yhä vähemmälle. Hän siirsi keisarikunnan pääkaupungin Wienistä Prahaan vuonna 1583 ja sen jälkeen hän poistui Böömistä vain harvoin.
Ylipäätään kaikista 1500-ja 1600-luvun Habsburgeista on sanottu, että he olivat hallitsijoina päättämättömiä ja viivyttelyjen takia asiat menivät yhä pahemmin umpisolmuun. Rudolf II ei ollut tässä poikkeus, mutta tilanne ei ollut täysin hänen syytään. Keisari hallitsi hyvin hajanaista ja monikulttuurista valtakuntaa, jossa puhuttiin toistakymmentä eri kieltä.
1500-luvun loppuun saakka keisarikunnan asioiden hoito pysyi Rudolfilla kuta kuin hallinnassa, vaikka tihentyneet masennuskohtaukset hidastivat päätöksentekoa. Kokeneet ministerit pelastivat hallinnon toiminnan.
1600-luvun alussa keisari vajosi yhä syvemmälle mystiikan ja taikauskon maailmaan. Hän myös vetäytyi vähitellen julkisuudesta ja pysytteli Prahan linnassaan. Valtonen toteaakin, että keisari hylkäsi valtiosalit alkemistien laboratorioiden, taiteilijoiden työhuoneiden ja kelloseppien pajojen tieltä.
Huolia toivat erityisesti katolisten ja protestanttien väliset suhteet. Hallitsijana Rudolf II ei voinut olla kohtaamatta Martti Lutherin ajoista alkaneita uskonkiistoja. Habsburgien suku odotti Rudolfin olevan vankka katolilaisuuden puolustaja. Valtosen mukaan keisarin katolilaisuus oli kuitenkin enemmän muodollista kuin sisällöllistä. Tämä näkyi hänen hovistaankin, missä muun muassa hovimatemaatikko Johannes Kepler sai laatia vapaasti omia teorioitaan.
Valtosen kirjassa tuodaan esiin, että keisaria eivät kiinnostaneet teologiset kiistat lainkaan. Uskontopolitiikan lepsuuden takia vastaukset tärkeimpiin kysymyksiin antoivat odottaa itseään. Saksassa katolisten ja protestanttien välit kiristyivät jatkuvasti.
Protestantit katsoivat, että vuonna 1555 solmittu Augsburgin uskonrauhan asettama poliittinen tasapaino oli horjunut, koska sen jälkeen monilla alueilla voimasuhteet olivat kääntyneet protestanttien eduksi. Katolilaiset eivät halunneet muutosta, joten oltiin pattitilanteessa. Saamattomuutensa vuoksi Rudolf II:ta on yleisesti pidetty yhtenä syyllisenä vuonna 1618 puhjenneeseen suursotaan, joka tunnettiin myöhemmin 30-vuotisena sotana.
Hullu keisari?
Rudolfin keisarikauden edetessä alkoi esiintyä yhä enemmän huhuja hänen mielenterveydestään. Hän oli taipuvainen melankoliaan ja oli käytöstavoiltaan erittäin muodollinen ja vähäpuheinen. Tämän vastapainoksi keisari sai ajoittain äkillisiä raivonpuuskia, joilta kukaan ei ollut turvassa. Esimerkiksi vuonna 1605 Rudolf ehti teloituttaa arvostamansa kenraalin ennen kuin katumapäälle.
Ailahtelevan käytöksen takana saattoi olla raskas sukuperimä, sillä Habsburgeilla sukulaisten väliset avioliitot olivat yleisiä. Käytäntöä piti yllä suvun käsitys itsestään Euroopan johtavana ja valittuna dynastiana ja esimerkiksi Rudolfin vanhemmat olivat keskenään serkuksia. Ilkeämielisiä huhuja lisäsi myös se, ettei Rudolf koskaan solminut avioliittoa, vaikka tarjokkaita oli paljon.
Valtakunta ajautui yhä pahempaan sekasortoon ja Rudolfin ote vallasta alkoi murentua. Vuonna 1611 Böömin säädyt julistivat Rudolfin kykenemättömäksi hallitsemaan ja kruunun sai hänen veljensä Matthias.
Rudolf oli kuitenkin yhä Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan johdossa ja siltä paikalta Matthiaksen oli vaikea syrjäyttää veljeään. Rudolfin terveys kuitenkin romahti ja hän menehtyi vuonna 1612.
Pekka Valtonen: Hullun keisarin hovissa. Alkemisteja, tähtitieteilijöitä ja taiteilijoita Rudolf II Prahassa. 271 sivua. Gaudeamus Oy.
JARKKO KEMPPI