[vc_row][vc_column][rev_slider alias=”valtionvelka-01″ mode=”header”][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Valtio ei koskaan joudu maksamaan velkaansa takaisin. Vai joutuuko? Tähän lähes metafyysiseen kysymykseen on maassamme olemassa kaksi vastausta.
1. Suomi maksaa aina velkansa. Jos me lainaamme rahaa, meidän lapsemme maksavat sen takaisin.
2. Suomi maksaa aina velkansa, mutta uudella velalla. Jos me lainaamme rahaa, meidän lapsemme maksavat sen takaisin ottamalla uutta velkaa.
Ensimmäinen koulukunta ajattelee, että velanotto kurjistaa lastemme elämää. Sen takia Suomen pitää kaikin keinoin pyrkiä välttämään uutta velkaa. Aina kun valtion rahat riittävät, vanhoja velkoja pitää maksaa pois.
Toisen koulukunnan mukaan valtio on ikuinen, joten sen ei tarvitse pelätä takaisinmaksupäivää. Uutta velkaa saa aina, kunhan huolehtii, että selviää korkokuluista.
Todellisuudessa koulukuntien rajat eivät ole näin jyrkät. Velkapoliisitkin lainaavat tarpeeseen, ja löperötkin velkaantujat lyhentävät joskus.
Toisinaan valtio voi valita velkalinjansa, mutta ei aina. Sotien ja syvien lamojen aikana lainaa on ollut pakko ottaa, vaikka ei ole ollut varmuutta, että se selviää takaisinmaksusta tai edes koroista.
Vasta itsenäistynyt Suomen tasavalta tarvitsi rahaa. Valtio lainasi sitä Suomen Pankista ja sai joitakin lyhyitä luottoja ulkomailta. Ruotsalaiset suostuivat lainaamaan kruunuja sillä ehdolla, että Suomen Pankki rahtaa kultaharkkoja länsinaapuriin velan vakuudeksi.
Vuonna 1919 Yhdysvaltain valtion omistama U.S. Grain Corporation lainasi Suomelle rahaa vuosina kahdessa erässä yhteensä yhdeksän miljoonaa dollaria lainaa. Suomi osti rahoilla viljaa, jolla se pystyi ruokkimaan köyhän tasavallan kansalaisia. Suomi sopi lainoittajan kanssa, että se maksaa velan takaisin vuoteen 1984 mennessä. Korkoa Suomi maksoi 3–3,5 prosenttia.
Muuten Suomen oli vaikea saada markkinoilta lainaa. Lainoittajat olivat epäluuloisia. Pankkiirit pohtivat, maksaako Neuvosto-Venäjän naapuri ja entinen alusmaa veloistaan vai päätyykö se noudattamaan V.I. Leninin ohjetta, jonka mukaan vanhat velat jätetään maksamatta.
Tämä epäluulo tuotti Suomen valtionlainoihin luottoriskilisää, joka korkeimmillaan kohosi yhdeksään prosenttiin.
Huonosta maineesta hallitus halusi eroon, ja paras keino oli tietysti maksaa velat viimeistä penniä myöten.
Vuonna 1932 Yhdysvallat ilmoitti kaikille velallismailleen, että nämä saavat vuoden ajan nauttia mukavista ajoista: korkoja ja lyhennyksiä ei tarvinnut maksaa.
Suomessakin tieto otettiin vastaan. Yhdeksän miljoonan dollarin viljalainaa oli maksettu takaisin, mutta nyt avautui mahdollisuus pitää lyhennysvapaa vuosi.
Hallitus kuitenkin päätti, että Suomi lyhentää velkaa alkuperäisen ohjelman mukaisesti. Tuoreessa muistissa oli, miten 1920-luvulla Suomen oli vaikea saada lainaa, eikä samaan tilanteeseen haluttu joutua uudelleen ainakaan sen takia, että Suomi ei maksaisi velkojaan. Velanmaksu jatkui keskeytyksettä.
Hyvästä maineesta oli hyötyä vuonna 1939, kun toinen maailmansota alkoi. Heti aluksi Yhdysvallat myönsi lykkäystä Suomen vanhalle viljalainalle, mikä helpotti maamme tilannetta. Lisää rahaa valtio lainasi aluksi ulkomailta, mutta sodan edetessä yhä useammin Suomen Pankilta, mikä vauhditti inflaatiota.
Kun sota oli ohi, Suomi tarvitsi kipeästi rahaa teollisuuslaitosten pystyttämiseen ja teiden rakentamiseen. Taas oli vaikeaa löytää rahoittajia, koska kykyämme selvitä veloista epäiltiin.
Ruotsi tuli apuun, samoin Yhdysvallat. Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto rahoittivat myös jälleenrakennusta.
Sotakorvaukset Suomi maksoi Neuvostoliitolle. Tunnollinen velanmaksu kuuluu nykyisinkin Suomen maabrändiin. ”Maa joka maksaa aina velkansa”, sanovat jotkut amerikkalaiset edelleen suomalaisen tavatessaan.
Itsenäisyyden alkuvuosina Suomi velkaantui vain vähän. Kymmenvuotiaalla valtiollamme oli velkaa noin 13 prosenttia bruttokansantuotteesta Valtiokonttorin tilastojen mukaan.
Toinen maailmansota tunnetusti muutti tilanteen. Sodan alussa velka nousi 40 prosenttiin ja sodan lopussa sitä oli kertynyt 71,14 prosenttia bruttokansantuotteesta. Toisin kuin velka, talous ei sotavuosina kasvanut.
Sodan jälkeen Suomi lyhensi lainojaan vauhdikkaasti ja teollisuus tuotti maallemme vaurautta. Velan osuus putosi nopeasti. Vuonna 1974 Suomen valtio oli melkein velaton. Lainaa oli enää 450 miljoonaa euroa eli mitättömät 2,98 prosenttia bruttokansantuotteesta.
Velkataakka kasvoi vähitellen ja rahalla rakennettiin hyvinvointivaltiota. Kun 1990-luvun lama alkoi, velkaa oli kymmenen prosenttia bkt:sta. Sitten valtio alkoi ottaa lainaa yhtä nopeasti kuin sota-aikana ja osuuskin ponnahti samoihin lukemiin.
Laman jälkeen seurasivat Nokia-vuodet. Velkoja maksettiin pois.
Suuri muutos tapahtui vuonna 1998, kun Suomi liittyi euroon. Siihen saakka jokainen markan devalvaatio oli kasvattanut valtion velkaa merkittävästi, mutta nyt Suomi siirsi lyhyessä ajassa valtion lainat euromääräisiksi. Kurssiriski poistui, mikä vakautti valtiota.
Korkokulut ovatkin euroaikana pudonneet. Valtio maksoi markka-aikojen lopussa korkeimmillaan korkoja yli 5,5 miljardia euroa vuodessa. Nyt niihin kuluu noin 1,5 miljardia euroa.
Finanssikriisi viime vuosikymmenen lopulla käänsi lainakäyrät taas ylöspäin. Valtiokonttorin mukaan valtiolla on nyt velkaa 108 miljardia euroa.
Tilastokeskus puolestaan mittaa koko julkistalouden velkaa, jota kutsutaan nimellä EDP-velka. Siihen luetaan mukaan muun muassa EU-vakuusrahaston lainat, ydinjäterahaston pääoma, valtion elinkaarihankkeiden velat, yliopistolaitos, valtion sijoitusyhtiö Solidium, Yleisradio ja Senaatti-kiinteistöt.
Kun nämä otetaan huomioon, julkinen velka on 135,7 miljardia euroa. Se on noin 59,8 prosenttia bruttokansantuotteesta.
EU on määritellyt, että julkisen velan pitää pysyä alle 60 prosentissa. Raja sovittiin poliittisesti vuonna 1992 ja sen takana on ajatus, että liian suuri velkataakka haittaa talouden toimintaa ja tuottaa korkoriskiä valtioiden lainoihin.
Rajan olisi voinut asettaa johonkin muuallekin. Esimerkiksi Maailmanpankki on arvioinut, että luotottajat eivät huolestu, ennen kuin valtion velka ylittää 77 prosenttia. Tämä on hyvä tieto EU:lle, koska useimmat EU-maat rikkovat 60 prosentin rajaa, monet suorastaan törkeästi.
Onko 135 miljardia euroa paljon vai vähän? Tai 59,8 prosenttia? Ei kovin paljon, arvioi taloustieteen emeritusprofessori Sakari Heikkinen. Hän katsoo, että suurta syytä huoleen ei ole.
– Valtionvelan koron laskun valossa takavuosien suomalainen velkapuhe on ollut suorastaan hysteriaa lietsovaa, Heikkinen kirjoitti syksyllä.
Hänen mielestään talouspoliitikot hoitavat aina edellistä lamaa. Reilut 25 vuotta sitten korot liikkuivat huiman korkealla nykyhetkeen verrattuna, ja 60 prosentin velkataakka tuotti jättimäisen korkotaakan.
Velkapelossamme on kyse kansallisesta identiteetistä, Heikkinen epäilee. Meitä ohjaa alitajuinen pelko maineen menetyksestä: ”mitä ne meistä Pariisissa ja Lontoossa ajattelevat”.
Tosin sekin on hyvä muistaa, että sillä on merkitystä, mitä britit, ranskalaiset ja ulkomaalaiset meistä ajattelevat. Suomen lainasta on viime vuosina ollut sentään 90 prosenttia ulkomaisten sijoittajien hallussa. Esimerkiksi Ruotsissa ja Tanskassa, jotka eivät kuulu euroon, suurin osa rahasta lainataan kotimaasta.
Mutta kun valtio ottaa velkaa, kannattaa ajatella myös sitä, paljonko ensi vuonna otetaan, ja sitä seuraavana vuonna. Suomen valtio makaa tällä hetkellä sellaisessa tilassa, että jos mitään ei tehdä, velanotto jatkuu tästä ikuisuuteen.
Puhutaan kestävyysvajeesta. Se tarkoittaa, että valtio ei pitkällä aikavälillä selviä menoistaan. Valtiovarainministeriö laski joulukuussa, että pitkän aikavälin kestävyysvaje on 3,8 prosenttia bruttokansantuotteesta. Se on yli yhdeksän miljardia euroa.
Ennen kaikkea kyse on eläkkeistä, siis siitä, että valtio on luvannut maksaa eläkettä nykyisille ja tuleville eläkeläisille. Eläkemenot kasvavat koko ajan.
Valtiolla on neljä vaihtoehtoa. Ensinnäkin se voi korottaa veroja. Tehtävä on vaikea, koska jokaista veronkorotusta vastustaa jokin, yleensä verraten laaja, ihmisryhmä.
Toiseksi valtio voi leikata menoja, mikä on suunnilleen yhtä vaikeaa kuin veronkiristykset.
Kolmanneksi valtio voi luottaa siihen, että talouskasvu tuo sen kassaan yhä enemmän tuloja. Lähivuosien talousennusteiden mukaan tähän ei kannata liikaa luottaa. Pankit ovat alkuvuonna pudottaneet ennusteitaan tälle vuodelle, ja pessimistisimmät pohtivat jo, onko edessä taantuma.
Neljänneksi valtio voi ottaa velkaa.
Nykyinen hallitus kuitenkin päätti toukokuussa 2015, että se tavoittelee velkaantumisen lopettamista. Näin hallitus kirjasi tavoitteensa: ”Velkaantuminen suhteessa bruttokansantuotteeseen taittuu vaalikauden loppuun mennessä ja velaksi eläminen lopetetaan vuonna 2021.”[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row full_width=”stretch_row” css=”.vc_custom_1548859763684{margin-top: 20px !important;background-color: #eaeaea !important;}”][vc_column][rev_slider alias=”valtionvelka-02″][/vc_column][/vc_row][vc_row full_width=”stretch_row”][vc_column][vc_column_text]Nykypäivä kysyi puolueilta, millaisen velkatavoitteen ne asettaisivat seuraavalle hallitukselle. Puolueet ovat melko yksimielisiä. Kaikki katsovat, että velkaa pitää lyhentää tai ainakin velan tulee pienentyä. Jälkimmäinen tarkoittaa, että bruttokansantuote kasvaa niin paljon, että velan suhteellinen osuus pienenee.
Vastaukset on koottu alle.
Keskusta: Valtion velan tulee pienentyä suhteessa bkt:hen talouskasvun myötä.
Kokoomus: Velkaantumista hillitsevää politiikkaa on jatkettava. Seuraavan hallituksen on jatkettava toimia julkisen talouden kestävyyden vahvistamiseksi, mikä vaatii laajoja toimenpiteitä niin verotuksen ja sosiaaliturvan kuin talouskasvua tukevan elinkeinopolitiikan ja työelämäuudistusten sekä tuottavuuspotentiaalia kasvattavan tutkimus- ja innovaatiopolitiikan saralla. Ikäsidonnaisten menojen kasvu ei jätä tilaa velalla rahoitettaville merkittäville uusille kulutusmenoille.
SDP: Julkisen talouden kestävyyden turvaaminen on tärkeää, koska väestön ikääntyminen aiheuttaa paineita tulevaisuudessa. Tärkein keino kestävyyden turvaamiseksi on korkea työllisyys, ja lisäksi kasvun edellytyksiä on vahvistettava tulevaisuusinvestoinnein. Normaalissa suhdannetilanteessa velkasuhteen lasku on hyvä tavoite.
Siniset: Jos emme kuitenkaan saa enää uusia matalakorkoisia lainojamme, meillä tulee olla valmius myös valtionvelan lyhentämiseen. Seuraavan hallituksen tavoite julkiselle velalle tulisi olla korkeintaan 55 prosenttia bruttokansantuotteesta.
Vihreät: Velka on lyhyellä aikavälillä hyödyllinen työkalu. Kuten kaikkia työkaluja, velkaa pitää käyttää järkevästi, mutta sitä ei tarvitse pelätä. Ensi kaudella asettaisimme tavoitteeksi velkaantumisen lopettamisen, mutta ei keinolla millä hyvänsä. Lyhytnäköinen leikkauspolitiikka ei saa vaarantaa Suomen pitkän aikavälin menestyksen edellytyksiä, kuten koulutusta, yhteiskunnallista tasa-arvoa ja ympäristön kantokyvyn turvaamista.
Vasemmistoliitto: Mikäli korkeasuhdanne ja hyvä työllisyystilanne jatkuu, on suotavaa harjoittaa suhteellisen kireää finanssipolitiikkaa, kerryttää ylijäämää ja lyhentää valtion velkaa. Valtion lainanotto tukee suhdannetilanteeseen nähden järkevää finanssipolitiikkaa.
RKP: Tavoitteen muotoilu on neuvottelukysymys, mutta velkaantumista on saatava hillittyä. Ottaen huomioon talouden kasvua on ongelmallista että Suomi on joutunut ottamaan näin paljon lisävelkaa tämän vaalikauden aikana.
Kristilliset: Valtion velan lyhentämistä tulee jatkaa huomioiden suhdannetilanne. Mahdollinen korkotason nousu syö nopeasti velan lyhennysmahdollisuuksia eli lisävelkaantumista on syytä välttää jatkossakin.
Perussuomalaiset ei vastannut kyselyyn.
Nykypäivä kysyi myös, millä tavoin Suomen tulisi suhtautua 60 prosentin velkarajaan, jonka EU on määritellyt. Entä voidaanko rajasta poiketa?
Kokoomuksen puoluesihteeri Janne Pesonen sanoo EU:n vakaus- ja kasvusopimus lisää nimensä mukaisesti vakautta.
– Kokoomuksen arvojen mukaista on taloudellisesta kestävyydestä huolehtiminen ja vastuullisuus julkisten varojen käyttämisessä. Kriteereistä poikkeamista voi pitää hyväksyttävänä lähinnä aivan äärimmäisissä ja pakottavissa tilanteissa, jotka johtuvat ulkoisista tekijöistä eli muusta kuin esimerkiksi jäsenmaiden omista poliittisista päätöksistä, Pesonen toteaa.
Keskustassa katsotaan, että jos velka pidetään nousukaudella matalalla, sitä voidaan taantumassa ottaa lisää. Puolueessa myös vaaditaan, että muut EU-maat noudattavat vastuullista velkapolitiikkaa.
SDP:n kansanedustaja Timo Harakka luettelee samat asiat kuin keskusta: Suomi toimii vastuullisesti ja vaatii samaa muilta, mutta ”järkevä” jousto taantumassa on hyödyksi.
– Kaavamaisten pykälien oheen tarvitaan jäsenmaiden laajempaa talouspoliittista yhteistyötä, Harakka arvioi.
Vihreiden puoluesihteeri Lasse Miettinen sanoo, että pitkällä aikavälillä menot eivät voi olla tuloja suuremmat, mutta suhdannekuopista voidaan nousta velan avulla. Hän joustaisi 60 prosentin rajasta ”vakavien kriisien” kohdalla.
– Kriisien hyvä hoito voi lyhyellä aikavälillä vaatia lisää resursseja, vaikka pidemmällä aikavälillä tavoitteena on tasapaino. Tärkeintä on säilyttää kysy tehdä päätöksiä itse ja pitkäjänteisesti, sen sijaan että joutuisi tekemään niitä pakkotilanteessa lainoittajien ehdoilla.
Sinisten puoluesihteeri Matti Torvinen muistuttaa, että EU:kin sallii tarvittaessa velkakriteerien ylittämisen.
– Meillä ei ole nyt näköpiirissä tarvetta velkakriteerin ylittämiseen, vaan tavoitteena tulisi olla jatkaa työllisyyden ja Suomen kansainvälisen kilpailukyvyn parantamiseen keskittynyttä linjaa, jolla Suomen talous saatiin oikaistua, Torvinen sanoo.
Kristillisten puheenjohtaja Sari Essayah sanoo, että EU:n velkasäännöstä täytyy pitää kiinni koko unionin alueella, jotta vältymme moraalikadolta. Poikkeustilanteessa niistä voidaan poiketa, kuten kävi neljä vuotta sitten, kun turvapaikanhakijoiden määrä kasvoi nopeasti.
Essayah huomauttaa, että puolustushankintojen vuoksi velkasäännöstä joudutaan joskus luopumaan.
– Kansallinen turvallisuus on luonnonkatastrofien lisäksi varmaan sellainen asia, jossa joustovaraa pitäisi olla.
RKP:n puoluesihteeri Fredrik Guseff sanoo, että Suomi on sitoutunut EU:n kasvu- ja vakaussopimukseen.
– Lähdemme siitä että Suomi pystyy pitäytymään siinä mihin olemme sopimuksissa sitoutuneet.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row]