Viime aikoina suomalaisesta koulutuksesta on keskusteltu huolestuneeseen sävyyn. Helsingin yliopiston koulutussosiologian ja -politiikan emeritusprofessori Hannu Simola kertoo jakavansa huolen.
Tosiasia on, että oppimistulokset ovat laskeneet. Hän ei kuitenkaan usko, että suomalainen peruskoulu on romahtamassa.
Syyttävä sormi on osoittanut milloin koulushoppailuun, milloin maahanmuuttajataustaisiin oppilasiin. Keskustelusta on usein unohtunut se, että Suomessa on onnistuneina kokemuksia siitä, miten koulu on onnistunut tehtävässään, vaikka lähtökohdat onnistumiselle ovat hankalammat kuin jollain hyvämaineisella alueella.
Heidi Huillan keväällä 2022 valmistuneessa väitöskirjassa tutustuttiin kolmeen kouluun: Hillaan, Kirsikkaan ja Mesimarjaan. Koulujen nimet oli tutkimuksessa muutettu. Kouluja yhdisti se, että niiden oppilasaine oli lähtökohtaisesti sosioekonomisesti haastavimmilta alueilta. Koulujen oppimistulokset olivat kuitenkin paremmat kuin lähtökohdat antoivat ymmärtää.
– Tutkimuksemme ei saanut aikoinaan paljoakaan julkisuutta. Selitys sille, miksi koulut menestyivät paremmin, oli siinä, että opettajat kunnioittivat oppilaita, mutta myös vaativat. Näissä kouluissa ei ollut lainkaan sitä ilmiötä, että ”tule kouluun joka päivä, se riittää sinulle”. Kouluissa lähdettiin siitä, että jokainen oppilas oli lähtökohdistaan huolimatta kykeneväinen saavuttamaan ne sisällöt, jotka kouluissa pyritään saavuttamaan, Simola sanoo Verkkouutisille.
Hannu Simola painottaa, että kouluissa, joissa oppimistulokset olivat paremmat kuin alueen lähtökohdat antoivat olettaa, oli kyse muustakin kuin vain pedagogiikasta. Alueella oli hyvin käytetty hyödyksi alueen muita toimijoita. Koulu ei ollut vain irrallinen instituutio vaan se oli osa yhteisöä.
– Kun tutkimme Itä-Helsingissä kouluja, joiden oppimistulokset olivat parempia kuin oppilaspohja olisi antanut ennustaa, havaitsimme, että näitä kouluja yhdisti juuri tällainen kunnioittamisen ja vaatimisen yhdistelmä. Opettajat arvostivat oppilaitaan, suhtautuivat ymmärtäväisesti heidän monesti vaatimattomiin kotioloihinsa, mutta vaativat heiltä oppimista ja työntekoa. Jokaisella ajateltiin olevan mahdollisuudet oppia ja kehittyä kun vain yritystä riittää, ja siinä opettajat näkivät mahdollisuutensa innostaa ja kannustaa oppilaitaan.
Miten koulua pitäisi kehittää?
Emeritusprofessori Hannu Simola on ollut pitkään mukana koulumaailmassa niin opettajana kuin tarkastellut suomalaista koulua akateemisten linssien läpi. Hänellä on selkeä näkemys siitä, mitä suomalaisessa koulussa pitäisi muuttaa.
– Tutkijana en ole aiemmin tällaisiin suosituksiin sortunut, mutta elämän tässä vaiheessa, se ei liene enää suuri synti, hän sanoo.
Hannu Simolan mukaan koulussa on oltava mahdollisuus vakavaan leikkiin ja näennäisesti hyödyttömien asioiden opiskeluun. Koulun hänen mukaansa voitava kehittyä kouluna ja koulun on voitava olla autonominen, jotta se voi suorittaa tehtäväänsä.
Emeritusprofessorin mukaan koulun historiallisessa perinteessä on paljon hyvääkin. Aina antiikin Kreikasta lähtien koulu on ollut yhteiskunnasta ja perheistä suhteellisen irrallinen alue, jossa on ollut mahdollisuus esimerkiksi vakavaan leikkiin ja näennäisesti hyödyttömien asioiden opiskeluun. Koulua onkin Simolan mielestä kehitettävä kouluna. Tämä tarkoittaa sitä, että koulun on voitava olla paljossa itsenäinen, jotta se voisi kunnolla suorittaa tehtävänsä.
– Koulua ei pitäisi liikaa alistaa välittömän hyödyn ja talouden palvelukseen. Emme koskaan voi tarkkaan tietää, mitä työelämä tulevaisuudessa vaatii. Varmaa on kuitenkin se, että myös tulevaisuudessa tarvitaan esimerkiksi luovuutta, kriittistä ajattelua, esiintymistaitoja, kulttuurista osaamista, empatiaa ja oppimaan oppimista. Sellainen koulu, jossa lapset ja nuoret voivat syventyä ja hiljentyä opiskelemaan elämän ihmeitä luotettavan aikuisen johdolla ja yhdessä vertaistensa kanssa, toteuttaa nuo tulevaisuuden vaatimukset varmasti paremmin kuin yhä nopeammin vaihtuvia muotivirtauksia seuraileva koulu.
Resurssit ovat aihe, joka nousee aina esille keskusteltaessa koulusta. Resurssit tarkoittavat pienempiä ryhmäkokoja ja sitä, että jos luokassa on erilaisen tuen tarvitsijoita niin tilassa on myös toinen aikuinen tukemassa.
– Suomessa ei olla koskaan palattu 1990-luvun lamaa edeltävän ajan resursseihin. Käytämme Pohjoismaista selvästi vähiten rahaa peruskoulutukseen, Simola sanoo.
Simola painottaa opettajien ja oppilaiden välistä kunnioitusta, joka nousi esiin itähelsinkiläisissä kouluissa tehdyssä tutkimuksessa. Tämän lisäksi koulusta tulisi tehdä turvallinen oppimisympäristö kaikille, joka mahdollistaisi erilaisuuden, mutta myös yhteisöllisyyden. Opettajilla on tärkeä tehtävä tässä.
– Näennäisen paradoksaalista on myös se, että yksilöllisyyden toteutuminen joukkomuotoisessa oppivelvollisuuskoulussa edellyttää opettajajohtoisuutta. Opettajat eivät ole oppilaiden kavereita vaan opettajia ja tietyssä mielessä valmentajia. Opettajan auktoriteetin pitää perustua tähän: he ovat oppilaittensa ohjaajia ja puolella.
Yksi suomalaisen koululaitoksen vahvuuksista ovat olleet sen opettajat. Simolalla on vahva usko suomalaisiin opettajiin, mutta talouspolitiikan tapaan valtioneuvoston toimia pitäisi muodostaa elin, joka seuraisin sen toimien vaikuttavuutta.
– Tarvitsemme koulutuspolitiikan arviointineuvosto arvioimaan valtioneuvoston uudistuksia Lainsäädännön arviointineuvoston tapaan. Ongelmana ovat koulun ulkopuoliset ja koulua ymmärtämättömät konsultit, innovaattorit ja kansainvälinen ”EduBusiness”. Kehittämisen perustana pitää olla koulututkijoiden ja koulutyössä olevien opettajien kokemus ja ymmärrys.