[vc_row][vc_column][rev_slider alias=”toivakka-01″ mode=”header”][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Kansanedustaja Lenita Toivakka (kok.) astuu harmaalle matolle. Vasen jalka työntyy eteen, oikea taakse. Voima tulee keskivartalosta. Käsien asento on myös tärkeä. Ja katse. Kun on haastava työpäivä tulossa, hän psyykkaa itseään näin – soturiasennossa.
– Tulee sellainen olo, että olet sisäisesti vahva.
Toivakka aloitti joogan harrastamisen seitsemän vuotta sitten. Hän etsi tuolloin jotain, joka rauhoittaisi mieltä politiikan hektisyydessä.
Yrittäjätaustainen Toivakka oli lähtenyt politiikkaan mukaan vuoden 2004 kuntavaaleissa Mikkelistä. Kansanedustajaksi hän nousi kolme vuotta myöhemmin. Ulkomaankauppa- ja eurooppaministerinä Toivakka toimi ensin Alexander Stubbin (kok.) hallituksessa, minkä jälkeen hän jatkoi ministerinä vielä vuoden Juha Sipilän (kesk.) johtamassa porvarihallituksessa.
Kun Petteri Orpo valittiin kokoomuksen puheenjohtajaksi kesällä 2016, seurasi ministerikierrätys. Tätä ennen julkisuudessa oli kohistu väitteistä liittyen Toivakan taannoiseen osallisuuteen verosuunnitteluyhtiön perustamisessa. Asiasta käytiin kipakkaa keskustelua eduskunnassa, mutta Toivakka korosti, ettei ollut perheyhtiönsä operatiivisessa johdossa tekemässä päätöksiä.
Toivakka sanoo, että julkinen keskustelu oli sen verran rankka, että oli itse valmis hyppäämään saman tien pois ministerin tehtävästä.
– Oma mielipiteeni oli jo kevään mittaan se, että niin itseni kuin puoleenkin kannalta on parempi, etten enää jatka ministerinä.
Maanantaina 20. elokuuta 2018 Toivakka painoi kotonaan Mikkelissä muuttolaatikoiden keskellä enter-näppäintä. Ilmoille lähti blogi, jonka sisältöä hän kertoo jalostaneensa mielessään jo viime vuoden alusta. Ajatuksia siitä, miksi ei aio asettua enää ehdolle kevään 2019 eduskuntavaaleissa.
Toivakka kertoo tehneensä alustavan päätöksen asiasta jo vuonna 2015. Vuoden 2017 kuntavaaleihinkaan hän ei lähtenyt enää ehdolle.
Viime aikojen kokemukset antoivat lisäpontta päätökselle jättää politiikka taakse.
– Kun viime keväänä tarkkailin keskustelua eduskunnassa, huomasin, että minulla on välillä todella paha olla siellä salissa. Mietin, mistä se johtuu.
Olenko itse muuttunut vai onko politiikan teko muuttunut, Toivakka pohtii.
Tahallinen väärinymmärrys. Räväkät mielipiteet, joilla pyritään julkisuuteen, koska niillä saa klikkauksia. Itsekkyys, joka valtaa alaa yhteistyöltä. Politiikan teon lyhytnäköisyys. Aggressiivisuus. Näitä seikkoja hän avasi blogissaan ”Olipahan reissu”.
Toivakan mielestä muutokset politiikan keskustelukulttuurissa ovat kärjistyneet tällä vaalikaudella. Perussuomalaisten nousu selittää ehkä osan, Sibelius-Akatemian väistötiloillakin saattoi olla merkitystä. Tietty arvokkuus salikeskusteluista katosi – eikä enää palannutkaan.
– Luulen, että suurin vaikutus on ollut sosiaalisella medialla, jota poliitikot käyttävät entistä enemmän. Jos laitat lyhyen, napakan ja vähän aggressiivisen, provosoivan twiitin, sinun on helppo päästä julkisuuteen. Ja sitähän me poliitikot tarvitsemme – julkisuutta – jotta meidän työsuhteemme jatkuu.
Syyskuun ensimmäisenä lauantaina pääministeri Juha Sipilä (kesk.) on Ylen Ykkösaamun vieraana. Sipilä visioi EU-tasolla toteutettavaa hallittua maahanmuuttopolitiikkaa, juurisyiden hoitamista, hädänalaisten auttamista suoraan pakolaisleireiltä. Hän väläyttää tässä yhteydessä Suomen kehitysyhteistyömäärärahojen nostoa ja pakolaiskiintiön vähintäänkin tuplaamista. Samalla hän päästää suustaan sammakon koskien vuosien 2015–2016 pakolaiskriisiä. Tilanteen teki pääministerin mukaan vaikeaksi se, että ”suurin osa näistä oli liikkeellä taloudellisten syiden takia”.
Pääministeri ajoi takaa sitä, etteivät turvapaikan saannin kriteerit isolla osalla täyttyneet. Väitteelle taloudellisista motiiveista ei löydy kuitenkaan suoraan faktapohjaa. Oppositio haistaa tilaisuuden. Seuraavana päivänä lähtee vihreiden kansanedustajan Ville Niinistön twiitti: ”Meillä on pääministeri, jonka mielestä rasismi on maahanmuuton syytä, työttömyys on työttömän syytä, pakolaisuus on ihmisen itsensä syytä, kaikki mikä on pielessä ylipäätään on vihervasemmiston syytä. Talouskasvu ja työllisyys on hallituksen ansiosta. Sellaista arvojohtajuutta.”
Niinistö on ahkera twiittaaja. Seuraajia hänellä on yli 82 000. Tämä twiitti nousee kuitenkin erityisen suosituksi: 162 uudelleen twiittausta. Peräti 1 283 tykkäystä.
Niinistöä eivät tunnu ilahduttavan pääministerin puheet kehitysyhteistyömäärärahojen nostosta eikä Suomen pakolaiskiintiön tuplaamisesta. Niistä ei saa kaivattua vastakkainasettelua, koska punavihreä oppositio on näistä samaa mieltä. Ne jäävät twiitistä pois.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row css=”.vc_custom_1538138913773{margin-top: 20px !important;}”][vc_column][rev_slider alias=”toivakka-02″][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Karina Jutila työskentelee johtajana yhteiskunnallista tutkimusta toteuttavassa e2-ajatuspajassa. Hän väittää, että suomalaiset ovat todellisuudessa kyllästyneet provosointiin ja vastakkainasetteluun. Tämän tueksi hänellä on esittää tutkimusnäyttöäkin.
Keväällä 2016 e2 selvitti tutkimuksessaan suomalaisten näkemyksiä yhteiskunnallisesta keskusteluilmapiiristä. Yli 90 prosenttia katsoi, että tahallinen provosointi on lisääntynyt. Noin puolet koki voimakkaan vastakkainasettelun kyllästyttävän itseään jopa siinä määrin, ettei halunnut osallistua lainkaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.
– Jos annetaan ymmärtää, että kiivas keskustelu on se, mistä me nautimme, tämä ei pidä paikkansa. Enemmistö suomalaisista ei halua, että keskustelukulttuurimme on repivää ja riitojen sokaisemaa, katsoo Jutila.
Riitely ja räväkät mielipiteet – nehän keräävät klikkauksia ja tykkäyksiä medioissa. Siis kiinnostavat kansaa. Eikö tämä ole ristiriidassa tutkimuksen kanssa?
– Ymmärrän, että osa ihmisistä näistä (kiistoista) syttyy ja ne palvelevat tältä osin myös median tarpeita. Mutta jos katsotaan vaikkapa Sauli Niinistön kannatusta viime presidentinvaaleissa: eihän hän sitä riitelemällä saanut.
Jutila uskoo, että iso osa suomalaisista arvostaa viime kädessä poliitikkoja, jotka herättävät luottamusta ja kykenevät rakentavaan vuoropuheluun. Tällaiset poliitikot eivät välttämättä näy lehtien lööpeissä eivätkä heidän twiittinsä herätä suuria tunteita.
Kalevassa 8.5.2018 julkaistussa kolumnissaan ”Mahtuuko politiikkaan hyvä ihminen?” Jutila on puntaroinut ongelmaa, jossa osalle äänestäjistä julkisuuden veijarit ovat sankareita hiljaisten hyväntekijöiden jäädessä sivuun. Julkisuutta hekin tarvitsevat, mutta miten?
– Niin, mistä poliitikon karisma nousee? Mitkä ovat ne ominaisuudet, joilla hän tulee huomatuksi? Tämä on tosi mielenkiintoinen kysymys, koska tässä on kyse kielestä. Tulenko kuulluksi sitä kautta, että käytän voimakkaita sanoja ja huutomerkkejä? Onko meillä köyhtynyt poliittisen ilmaisun kulttuuri? hän jatkaa pohdiskeluaan.
Karina Jutila toivoo, että poliitikot puhuisivat vähemmän, mutta kiinnostavammin. Käyttäisivät rikasta kieltä sanomansa ytimöittämiseksi. Haastaisivat myönteisellä tavalla kuulijaa. Hänestä jokaisen kansanedustajan pitäisi asettaa itselleen ennen kaikkea kuitenkin omantunnon kysymys: miksi olen täällä?
– Onko politiikassa mukana siksi, että haluaa tyydyttää oman yleisönsä, oman fanijoukkonsa tarpeita siinä julkisen tilan ottamisessa. Vai onko politiikassa mukana siksi, että haluaa olla yksi päätöksentekijöistä, yksi vastuun kantajista, joka tuottaa demokraattisen järjestelmän kautta kansalaisia hyödyttäviä päätöksiä, Jutila kysyy ja jatkaa:
– Mitä varten minulle (poliitikolle) on luottamus annettu? Onko palvelulupaukseni se, että olen tosi aktiivinen sosiaalisessa mediassa, näyn siellä joka viikko varmasti, seuraajamääräni kasvavat ja kunhan siinä sivussa hoidan jotenkin hommani tuolla eduskunnassa, niin se riittää. Sekin on varmasti yksi käsitys kansanedustajuudesta.
Jutila ottaa vauhtia puheisiinsa trampoliinista, jolla lapset pomppivat. Kukin lapsi yrittää tehdä toinen toistaan parempia voltteja, jotta yleisö huomaisi juuri hänet. Se on järjetön kierre politiikassa, jossa pitäisi kyetä yksilöllisten temppusuoritusten sijaan yhteistyöhön.
Jutila on huolissaan siitä, että vastakkainasettelu heikentää poliitikkojen keskinäistä luottamusta, vaikeuttaa tätä kautta päätösten tekoa ja etäännyttää kansalaisia politiikasta ja uskosta demokraattisen järjestelmän toimivuuteen. Tämä luo tilausta myös valemedioille. Jos kehitys jatkuu, häviäjänä on viime kädessä koko suomalainen yhteiskunta.
– En sanoisi, että käynnissä on perustavaa laatua oleva muutos, mutta keskustelukulttuurissamme on huolestuttavia piirteitä, joita kannattaa seurata.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row css=”.vc_custom_1538138932340{margin-top: 20px !important;}”][vc_column][rev_slider alias=”toivakka-03″][/vc_column][/vc_row][vc_row css=”.vc_custom_1538138794291{margin-top: 20px !important;}”][vc_column][vc_column_text]Sosiaalinen media on mahdollistanut sen, että poliitikko pystyy hetkessä aktivoimaan tuhansia ihmisiä, nostamaan kohun aiheesta kuin aiheesta ja saamaan nopeasti jonkun yksittäisen käsityksen yleistymään. Lokakuussa 2017 SDP:n kansanedustaja Sanna Marin twiittaa: ”Työministeri sanoi kyselytunnilla:´pitkäaikaistyötön ei ole ainoastaan työtön vaan hänellä on paljon psykososiaalisia ongelmia.´Siis what?”
Marinin mukaan asia on ehtinyt herättää jo hämmennystä. Työministeri Jari Lindström ( sin.) vastaa Marinille twitterissä tarkoittaneensa, että työttömällä voi olla muitakin ongelmia kuin vain työttömyys. Ministeri viittaa kyselytunnin paineeseen, jossa ajatukset ja sanat eivät mene aina täysin yhtä jalkaa. Marin kehottaa Lindströmiä oikaisemaan asian blogissaan.
Työministeri tarttuu haasteeseen. Hän on selvästi opiskellut kriisiviestintää. Vielä samana iltana kello 20.32 lähtee Jarpan blogi, jossa hän vääntää asiaa rautalangasta. Ei, en yleistä kaikkia työttömiä samaan kategoriaan. Osa on työttömiä ja heillä ei ole muuta ”ongelmaa” (tämän sanan työministeri kirjoittaa vielä varmuudeksi lainausmerkkeihin), mutta osalla on psykososiaalisia ongelmia ja heihin oli tarkoitukseni viitata. Sitten seuraa lause, jonka Lindström on kirjannut varmuudeksi sekä kursiivilla että lihavoiden: ”Pyydän anteeksi kaikilta niiltä, jotka luulevat työministerin pitävän kaikkia pitkäaikaistyöttömiä moniongelmaisina. Näin EN tietenkään ajattele”. Lopuksi Lindström vielä kiittää Marinia aktiivisuudesta ja tarkkaavaisuudesta – ja toivoo hänen muistavan tapauksen myös silloin, kun Marin mahdollisesti itse istuu ministerinä aitiossa tentattavana.
Helmikuun 12. päivänä 2018 lähtee sinisiltä tiedote. Sen mukaan ”sisäministeri Kai Mykkänen (kok.) on ensi töikseen ministerinä esittänyt vuotuisen pakolaiskiintiön nostamista 10 000 ihmiseen”. Eduskuntaryhmän puheenjohtaja Simon Elo korostaa, että ”siniset velvoittavat hallitusta pitämään kiinni sovitusta. Hallitusohjelman mukaisesti pakolaiskiintiö on 750 ihmistä vuodessa”, Elo linjaa.
Oikeasti tuore ministeri Mykkänen ei tällaista ole esittänyt. Tiedote ei toki syntynyt tyhjästäkään. Se perustui Mykkäsen haastatteluun Uutissuomalaisessa, jossa hän visioi, että Suomi voisi kymmenkertaistaa pakolaiskiintiönsä, jos EU:n yhteinen pakolaispolitiikka saadaan kuntoon. Siis jos ja tulevaisuudessa. Ei tässä ja nyt. Ja kyse oli mittaluokasta eikä ministeri itse maininnut edes lukua 10 000, kuten hän joutui sittemmin asioita sosiaalisessa mediassa oikomaan.
Tahallisen väärinymmärryksen kulttuuri. Samasta ovat puhuneet Toivakan lisäksi myös väistymässä olevat konkarikansanedustajat Seppo Kääriäinen (kesk.) ja Tapani Tölli (kesk.). Kääriäisen mukaan tahallisesta väärin ymmärtämisestä on tullut ”liian yleinen keino käydä poliittista keskustelua”.
”Pannaan roskakoppiin tämä tahallinen väärinymmärrys! Ruvetaan kunnioittamaan toista ja kuuntelemaan, mitä toinen sanoo. Koetetaan ymmärtää, mitä hän tarkoittaa, mihin hän tähtää.” (Seppo Kääriäinen Ilta-Sanomissa 25.8.2018).
Tölli on kritisoinut väärinymmärryksen lisäksi myös kielenkäytön yleistä kovenemista eduskunnassa, asioiden kärjistämistä ja toisten tahallista loukkaamista.
”Välillä täysistunnon keskustelut ovat sellaisia, että tekee mieli lähteä salista pois” (Tapani Tölli Helsingin Sanomissa 26.8.2018)
Tölli ja Kääriäinen ovat saaneet julkisuudessa osakseen paljon ymmärrystä, mutta on myös niitä, jotka ovat seuranneet tähän liittyvää keskustelua naureskellen. Yksi heistä on Helsingin Sanomien kokenut politiikan toimittaja Unto Hämäläinen.
– Jäin itse 1,5 vuotta sitten eläkkeelle ja luulen ymmärtäväni, mitä Kääriäisen ja Töllin sekä monen muun mieltä eniten painaa. Kun on tehnyt pitkän uran, luopumisen tuska on suuri. Se on hyvin inhimillistä. Maailma ympärillä tuntuu peräti pahalta ja eritoten raivostuttavat nuoren polven kotkotukset. Omasta kokemuksesta voin kuitenkin lohduttaa, että tuska helpottuu ajan kanssa, hän pohdiskelee sähköpostitse.
Hämäläinen huomauttaa myös, että tahallinen väärinymmärrys ”on aina kuulunut politiikkaan”. Se ei ole ilmiönä uusi.
– Seurasin viisi vuotta lehteritoimittajana eduskuntakeskusteluja 1980-luvulla, ja Veikko Vennamo oli tällä alalla mestari. Hän onnistui saamaan muut puhujat pois raiteiltaan omilla tulkinnoillaan ja seurasi pieni virne suupielessä, miten toiset yrittivät oikoa. Välihuudoilla hän sotki lisää, jos oli oikein kenkulla päällä, kuten usein oli.
Kokoomuksen kansanedustaja Ilkka Kanerva on istunut yhtäjaksoisesti eduskunnassa vuodesta 1975. Hän muistaa hyvin Vennamon – omana ilmiönään ja vahvana persoonanaan. Kekkonen, keskustapuolue ja rötösherrat.
– Hänellä oli selvät maalitaulut, joita hän ampui kerta toisensa jälkeen. Se oli tympeää, koska se oli aina sitä samaa, tarkoitushakuista toisten haukkumista. En muista hänen koskaan etsineen rakentavasti yhteisiä ratkaisuja.
Tahallista väärinymmärrystä on toki aina ollut, mutta Kanerva arvioi, että eduskunnan keskustelukulttuurissa on menty enenevässä määrin vennamolaiseen suuntaan.
– Vennamoita siellä salissa on. Ero menneeseen on oikeastaan siinä, että nyt maalitaulu voi olla melkein mikä tahansa kulloinkin.
Seppo Kääriäinen, Tapani Tölli, Pertti Salolainen, Lauri Ihalainen, Mauri Pekkarinen. Lähtijöissä on monia konkareita, mutta mistään joukkopaosta eduskunnasta ei ole kyse, Kanerva korostaa. Kolmannes kansanedustajista vaihtuu yleensäkin vaaleissa. Vanhemmat tekevät tilaa nuoremmille. Esiin noussut kritiikki politiikan teon muutoksesta mietityttää silti Kanervaakin:
– Sanoisin, että politiikassa hengitys on muuttunut paljon pinnallisemmaksi. Se on hektisempää, vähän kuin tällaista performanssia. Itselleni isoja arvoja on se, että eduskunnassa kykenemme tekemään yhteistyötä. Nyt itsekkäämpi tapa puolustaa omaa reviiriään on tullut jotenkin leimalliseksi.
Kanervan mukaan täysistunnoissa pidetyt puheenvuorot ovat usein ”lyhyttempoisia huitaisuja”.
– Ne eivät ole silloin analyyttisiä eikä niillä pyritä toisten ymmärtämiseen vaan päinvastoin toisten nolaamiseen ja mustamaalaamiseen. Eihän tämä ole parlamentarismin perinteiden valossa ollenkaan toivottava kehityksen suunta, että mitä ilkeämpi kykenet olemaan, sitä ikään kuin vaikutusvaltaisempi olet. Jos saat naurajat puolellesi, olet ikään kuin hyvä saliesiintyjä.
Kanerva arvioi, että muutos salikeskusteluissa on kytköksissä vastaus- eli debattipuheenvuorojen lyhentymiseen.
– Jos kansanedustajan täytyy pelkistää sanomisensa yhteen minuuttiin, silloin tämä menee helposti oman minän korostamiseen ja sen osoittamiseen, kuinka toinen on huono, väärässä tai kelvoton.
Enintään minuutin mittaiset vastaus- eli debattipuheenvuorot ovat yleistyneet huomattavasti tällä ja viime vaalikaudella ja ovat nykyisin jo käytännössä pääsääntö. Myös debattien eli nopeiden väittelyiden osuus salikeskusteluista on ylipäänsä kasvanut.
Kanerva peräänkuuluttaa muutosta eduskunnan keskusteluilmapiiriin ja -sääntöihin ensi vaalikaudella.
– Keskusteluilmapiiri ja -säännöt olisi syytä uudistaa niin, että tunnelma salissa olisi riittävän rauhallinen ja keskusteleva eikä se olisi tällaista konekiväärimäistä, hengenahdistavaa rytmiikaltaan, Kanerva sanoo ja naputtaa sormillaan pöytää sanojensa tueksi.
Pitäisikö lähteä siitä liikkeelle, että debattipuheenvuorot olisivat pidempiä kuin enintään minuutin?
– Sitä tämä tulee ilman muuta vaatimaan. Se on eräs seikka tässä.
Kanerva korostaa samaan hengenvetoon, ettei tietenkään kaipaa paluuta vuosikymmenten takaiseen salikulttuuriin, jossa kukin vuorollaan kävi lukemassa valmiiksi kirjoitetun puheensa pöntöstä. Yksi puheenvuoro saattoi kestää puolikin tuntia eikä aitoa keskustelua saati väittelyä syntynyt missään vaiheessa.
Helsinkiläisellä joogasalilla Lenita Toivakka asettuu harjoituksensa lopuksi savasanaan eli loppurentoutusasentoon selin makuulle. Koukussa olevia jalkoja tukee bolsteri eli putkityyny, joka on täytetty tattariryyneillä. Silmien päällä on lappu, joka sisältää laventerieteerisiä öljyjä.
Puhutaan vielä hetki siitä, miltä politiikan jättäminen kaikkien näiden vuosien jälkeen tuntuu. Toivakan blogista henkii myös vahva kiitollisuus kansanedustajavuosia kohtaan. Uransa huipulla ulkomaankauppaministerinä hän pystyi auttamaan suomalaisia yrityksiä kansainvälistymään ja edistämään naisten ja tyttöjen oikeuksia maailmalla. Koki tekevänsä merkittävää työtä.
Nuo ajat ovat taakse jäänyttä elämää. Poliittinen ura on kääntymässä auringonlaskun suuntaan. Koetko luopumisen tuskaa? Joku voisi ajatella, että esittämälläsi kritiikillä on yhteyttä tähän?
Toivakka pohdiskelee kysymystä. Herkistyykin hieman.
– Ymmärrän, mitä tällä tarkoitetaan ja olen sitä miettinytkin. En ole koskaan suhtautunut politiikkaan kuitenkaan niin, että se olisi lopullinen työni tai urani. Silloinkin, kun olin poliittisen urani huipulla, ajattelin tämän olevan vain yksi vaihe elämässäni.
Jutussa mainitut kolme esimerkkitapausta ovat toimittajan omia havaintoja politiikan keskustelukulttuurista.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row]