Venäjä tekee hartiavoimin töitä lyödäkseen kiilaa Yhdysvaltain ja sen eurooppalaisten liittolaisten välille. Nyt, kuten kylmän sodan aikanakin, tulokset voivat olla jopa päinvastaisia, nimekkäät Venäjä-asiantuntijat arvioivat. Syy on heidän mukaansa Venäjän johdon kyvyttömyydessä käsittää, miten Euroopassa ajatellaan.
Äskettäisen USA:n vierailunsa aattona Ranskan presidentti Emmanuel Macron varoitti heikkoudesta Vladimir Putinin edessä. William Courtney ja Michael Haltzel tulkitsevat, että viesti oli osoitettu Kremlille.
– Omaksi tappiokseen Kreml tuntuu kuitenkin usein kuulevan huonosti, kun kyse on eurooppalaisten kuuntelemisesta, he sanovat Moscow Timesin julkaisemassa kirjoituksessaan.
Kremlin tökeryyttä ilmensi ulkoministeri Sergei Lavrovin maaliskuinen puheenvuoro, jossa hän leimasi venäläisdiplomaattien karkotukset Euroopasta USA:n ”kolossaalisen kiristyksen” tulokseksi.
– Moskova ei vain loukannut eurooppalaisia, vaan myös aliarvioi heidän itsenäisyytensä ja tahtonsa, Courtney ja Haltzel sanovat.
– Kenties oman valtansa luonteen vuoksi Venäjä arvostaa liikaa sotilaallisten toimien tehokkuutta, mutta poliittista ja taloudellista pääomaa liian vähän. Tämän vanhentuneen prisman läpi tarkasteltuna Eurooppa näyttää Kremlin silmissä Yhdysvaltain heikolta sisarelta. Virhearvio on johtanut Venäjän toistuvasti erehtymään, minkä vuosikymmenten turhautuneet ponnistukset eurooppalaisten jakamiseksi ja heidän erottamisekseen Yhdysvalloista osoittavat.
William Courtney on RAND-tutkimuslaitoksen tutkija, joka on toiminut aiemmin suurlähettiläänä ja USA:n presidentin Venäjä-asioiden erityisavustajana. Michael Haltzel on Johns Hopkins -yliopiston tutkija, jolla on vuosikymmenten kokemus ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyvistä tehtävistä Yhdysvaltain hallinnossa.
Euro-ohjukset tulivat sittenkin
Kremlin pieleen menneet pelotteluyritykset eivät ole uusi ilmiö, vaan ne edustavat amerikkalaistutkijoiden mukaan jatkumoa vuosikymmenten takaa.
– Kun USA:n presidentti Ronald Reagan kehotti 1980-luvun alussa aiempaa kovempaan linjaan Neuvostoliittoa kohtaan, Kreml näki siinä tilaisuuden vieraannuttaa eurooppalaisia Yhdysvalloista, he muistuttavat.
Amerikkalaisten keskipitkän matkan ohjusten sijoittaminen Eurooppaan pyrittiin leimaamaan kolmanteen maailmansotaan johtavaksi sapelinkalisteluksi, vaikka Neuvostoliitto oli jo aiemmin sijoittanut omia SS-20-ohjuksiaan Varsovan liiton maihin.
Kremlin masinoima laajamittainen pelottelukampanja myötävaikutti siihen, että kymmenet tuhannet ihmiset lähtivät kaduille osoittamaan mieltään Pershing-ohjuksia vastaan. Protestit eivät kuitenkaan horjuttaneet puolustusliiton konsensusta.
– Kaikki viisi maata, joihin ohjuksia oli määrä sijoittaa, ottivat ne vastaan. Ilman eurooppalaista järkähtämättömyyttä vuonna 1987 allekirjoitettu sopimus, jossa molempien osapuolten kaikki vastaavat ohjukset määrättiin tuhottaviksi, ei olisi ollut mahdollinen.
Samankaltainen kaava toistui amerikkalaistutkijoiden mukaan 1990-luvulla, kun Venäjä pyrki sotaisalla retoriikallaan kaatamaan Puolan, Tšekin ja Unkarin Nato-pyrkimykset. Pelottelu ei silloinkaan tuottanut tulosta, vaan puolustusliiton ovet kolmelle entiselle Varsovan liiton jäsenmaalle pysyivät avoimina.
– Laajentuminen eteni vuonna 1999 ja on sen jälkeen jatkunut useassa vaiheessa. Se on taannut turvallisuuden yli sadalle miljoonalle ihmiselle äskettäin demokratisoituneissa Keski- ja Itä-Euroopan maissa. Tämän turvallisuuden arvo kävi selväksi, kun Venäjä vuonna 2014 hyökkäsi Ukrainaan, tutkijat sanovat.
Pakotteet pysyivät voimassa
Venäläispäättäjien voi olla vaikeaa itsekään enää erottaa faktaa fiktiosta, Courtney ja Haltzel toteavat. Monien edelleen vaalima neuvostoaikainen nollasumma-ajattelu antaa Euroopan ymmärtämiseen heikot eväät.
– Putin altistui Euroopalle pitkäaikaisemmin vain toimiessaan KGB:n agenttina Itä-Saksassa, jolla on nyky-Saksan kanssa vain vähän yhteistä.
Venäjän hyökättyä vuonna 2014 Ukrainaan jotkut uskoivat, että EU:n yhteisymmärrys Venäjälle asetetuista pakotteista järkkyisi nopeasti. Niin ei kuitenkaan ole tapahtunut, vaan lännen yhtenäisyys yllätti jälleen Kremlin.
– Neljä vuotta myöhemmin pakotteet eivät vain ole voimassa, vaan niitä on kiristetty. Nato on vahvistanut joukkojensa rotaatiota Puolassa ja Baltiassa. Sotilaallisesti liittoutumattomat Ruotsi ja Suomi ovat Venäjän sotaisuudesta huolestuneina solmineet läheiset kumppanuussuhteet Natoon, tutkijat huomauttavat.
Samalla he muistuttavat, että Putinin autoritaarisella hallinnolla on edelleen kannatusta sekä vasemmisto- että oikeistopopulistien keskuudessa Länsi- ja Keski-Euroopassa. Balkanilla Venäjä pyrkii vaikuttamaan tuoreisiin demokratioihin tavalla, joka estäisi niiden integroitumisen euroatlanttiseen yhteisöön. Kamppailu siis jatkuu yhä.
– Kaiken kaikkiaan Venäjän ulkopolitiikka on kuitenkin lujittanut Euroopan tahtoa. Kuten neuvostoaikana, myös nyt eurooppalaiset ja amerikkalaiset voivat kiittää Kremliä läntisen päättäväisyyden vahvistamisesta, Courtney ja Haltzel toteavat.