Uusien alueiden valloittamisen on amerikkalaisen turvallisuuspolitiikan asiantuntijan Dan Altmanin mukaan perinteisesti mielletty noudattavan tiettyä kaavaa: aloita sota, saavuta yliote taistelukentällä ja alista haluamasi alue sitten hallintaasi.
– Yhä yleisemmin on kuitenkin niin, että tämä ei ole se tapa, jolla valtiot ottavat alueita toisiltaan, Georgian osavaltion yliopiston apulaisprofessorina toimiva Altman kirjoittaa Foreign Affairs -lehdessä.
– Ne soveltavat nyt toisenlaista strategiaa: ota pieni pala maata haltuusi nopeasti ja verenvuodatusta välttäen – ja pyri sen jälkeen välttämään sotaa, hän sanoo.
Kokonaisia maita on toisen maailmansodan jälkeen yritetty valloittaa vain harvoin, mutta pienempiä alueita sitäkin useammin, yli 70 kertaa. Nyrkkisääntönä on Altmanin mukaan ollut se, että valloituksen kohteena on yksittäinen maakunta tai sitäkin vähäisempi alue.
– Kun hyökkääjä anastaa vain pienen maa-alan eikä kokonaista valtiota, kansainvälinen yhteisö harvoin rientää puolustamaan uhria. Yritykset jonkin alueen valloittamiseksi onnistuvatkin suunnilleen yhtä usein kuin sata vuotta sitten: noin joka toinen kerta, hän toteaa.
Kun anastettu alue on riittävän pieni, hyökkäyksen kohteeksi joutunut valtio hänen mukaansa usein tyytyy tapahtuneeseen eikä eskaloi konfliktia valloittaakseen sen takaisin. Näin hyökkääjä saavuttaa tavoitteensa huomattavasti todennäköisemmin kuin turvautumalla diplomaattiseen painostukseen.
Mitä Venäjä aikoo?
Mikään ei ole kylmän sodan päätyttyä järkyttänyt Altmanin mukaan Euroopan turvallisuutta yhtä pahasti kuin Venäjän vuonna 2014 toteuttama Ukrainalle kuuluvan Krimin haltuunotto. Maanosan vakauden kannalta kriittisen tärkeää on hänen mielestään se, mihin Vladimir Putin seuraavaksi kohdistaa katseensa.
Skenaarioon, jossa Venäjä pyrkisi palauttamaan Viron, Latvian ja Liettuan hallintaansa, on Altmanin mukaan syytä suhtautua vakavasti. Sen toteutumista hän pitää kuitenkin epätodennäköisenä, sillä kyse olisi aggressiivisimmasta sotatoimesta, mihin mikään maa on vuoden 1945 jälkeen ryhtynyt.
– Se myös edustaisi irtiottoa Venäjän käyttäytymisessä, koska Moskova on ryhtynyt valloituksiin vain silloin, kun se on ollut mahdollista ilman suursodan laukaisemisen riskiä, hän sanoo.
Erityisen todennäköisenä Altman ei pidä myöskään sitä, että Venäjä yrittäisi ottaa haltuunsa jonkin pienemmän alueen Baltiasta. Vaikka useilla alueilla on merkittäviä venäjänkielisiä vähemmistöjä, Kreml ei ole esittänyt väitteitä niiden kuulumisesta Venäjään, hän muistuttaa.
– Se tosiasia, että Moskova ei ole sellaisia väitteitä Baltian suhteen ilmaissut, on rohkaisevaa. Venäjän valmiuden tekaista perusteita Krimin valtauksen oikeuttamiseksi pitäisi kuitenkin kertoa siitä, että ylenpalttiseen optimismiin ei ole aihetta, hän arvioi.
Baltiaan sijoitettujen Naton eFP-joukkojen pidäkevaikutusta hän pitää niiden suhteellisen pienestä vahvuudesta huolimatta merkittävänä.
– Venäjällä ei ole järkevää historiallista perustetta kuvitella, että konflikti päättyisi alkuvaiheen etenemisen jälkeen, mutta ennen kuin Nato on mobilisoinut, hän toteaa.
Ukrainassa ja Georgiassa Venäjän uusien valloitusyritysten riski on hänen mukaansa olennaisesti suurempi, koska vastaavaa Naton läsnäolon luomaa pidäkevaikutusta niillä ei turvanaan ole.