Noidat olivat paholaista palvovia ja omiin kokoontumisiinsa eli sapatteihin lentäviä naisia, jotka tahtoivat pahaa kristilliselle yhteisölle.
Filosofian maisteri Aleksi Peuralta ilmestyi alkuvuodesta teos Jumalan viholliset. Euroopan noitavainojen historiaa. Hän itse toteaa, ettei kyseessä ole tutkimus, vaan tarkoituksena on tarjota hieman tavanomaisesta poikkeavalla tyylillä kuva noitavainoista historiallisena ilmiönä.
Peura arvioi, että sana noita aiheuttaa monille mielikuvan mustaan kaapuun pukeutuneesta naisesta, joka lentää luudalla mustan kissan kanssa.
Kieltämättä uskomukset noidista olivat varsin samanlaisia eri puolilla Eurooppaa. Noidat olivat paholaista palvovia ja omiin kokoontumisiinsa eli sapatteihin lentäviä naisia, jotka tahtoivat pahaa kristilliselle yhteisölle.
Enemmistö, noin 75 prosenttia noituudesta syytetyistä oli naisia, mutta miestenkin määrä oli huomattava. Siten noitavainojen yhdistäminen suoraan naisvihaan on liioittelua. Islannissa noidiksi syytetyistä 90 prosenttia oli miehiä.
Noitavainot eivät alkaneet yhtäkkiä myöhäiskeskiajalla, vaan kehittyivät monista pienistä asioita. Peura korostaa, etteivät noitavainot olleet järjestelmällinen ilmiö. Kaikki vainot olivat erilaisia ja erillisiä tapahtumia.
Alueellisia eroja korosti, ettei oikeusjärjestelmä ollut yhtenäinen, vaan pelkästään yhdessä kaupungissa saattoi olla kymmeniä rinnakkaisia oikeuksia.
Peura nostaa esiin esimerkkejä noituudesta. Noituus ei ollut fyysinen rikos, vaan se tapahtui kirouksilla tai loitsuilla, symbolisilla toimilla tai myrkytyksillä. Monesti noituussyytteen takana oli yhteisön omat kitkat ja syytökset olivat hyvinkin maanläheisiä. Noidaksi epäilty oli tuonut hallan pelloille tai hapattanut lehmänmaidon. Naapuririidan aikana tapahtunut kiroaminen saattoi koitua kohtalokkaaksi sanojalleen, etenkin jos kohde myöhemmin sai esimerkiksi sairaskohtauksen.
Kidutusta
Peuran kirjassa tavoitteena ei ole sokeerata, mutta teoksessa käydään lävitse yleisempiä kidutuskeinoja, joiden tavoitteena oli saada tunnustus. Kaikki syytetyt eivät joutuneet kokemaan kidutusta, vaan yleensä se oli tarkoin säädeltyä.
Yleisimpiä kidutuskeinoja olivat piinapenkki, valvottaminen sekä strappado. Viimeksi mainittu oli muihin nähden yksinkertainen väline. Siihen tarvittiin vain köysi, vahva oksa tai kattoparru ja muutama avustaja.
Kuulusteltavan kädet sidottiin ranteista yhteen selän taakse. Ranteiden yli solmittu köysi meni esimerkiksi oksan yli ja avustajat kiskoivat köyttä tarpeen mukaan. Syytetyn kädet muljahtivat usein paikaltaan olkanivelten kohdalta, mikä oli hyvin kivuliasta. Tehokeinona jalkoihin saatettiin asettaa painoja.
Uittaminen oli Englannissa yleinen testikeino ja se levisi sieltä muualle Eurooppaan ja myös Amerikan siirtokuntiin. Uittamisessa noidaksi epäilty sidottiin ranteistaan ja nilkoistaan yhteen, sidottiin köysin ja heitettiin selin veteen. Jos syytetty kellui, se oli osoitus syyllisyydestä.
Peura kumoaa yleisen myytin siitä, että pinnan alle uponneet hukkuivat. Jos epäilty vajosi pinnan alle, hänet kiskottiin köysien avulla rantaan. Uittamisella ei tosin ollut virallista todistusarvoa.
Kun noita oli todettu syylliseksi, nousevat jälleen esiin yleiset mielikuvat viattomasta naisesta köytettynä roviolle. Tämä käsitys ei ole vailla historiallisia esikuvia. Peura kuitenkin huomauttaa, että Englannissa hirttotuomio oli ehdottomasti yleisin teloitustapa. Manner-Euroopassa rovioita todella oli, mutta noitia ei aina poltettu elävältä, vaan heidät oli jo aiemmin kuristettu.
Lievimmistä noitarikoksista saattoi selvitä hengissä, mutta hysteerisimpien vainojen aikana kuolemantuomion todennäköisyys liikkui 90 prosentissa.
Moran noitavainot
Noitavainojen yleiseurooppalainen huippukausi sijoittui 1500- ja 1600 –lukujen taitteeseen, mutta monissa valtioissa, kuten Ruotsissa eniten ihmisiä teloitettiin noitina vasta 1600–luvun lopulla.
Pohjoismaiden tunnetuin noitavaino sai alkunsa Ruotsin Taalainmaalta, Morasta. Siellä tapahtumat alkoivat vuonna 1667, jolloin 11 -vuotiaan Gertrudin alullepanemat kertomukset ja todistukset johtivat todelliseen noidankehään, jonka seurauksena kahdeksan vuoden aikana henkensä menetti yli 300 noidaksi syytettyä.
Erikoista Moran tapahtumissa oli lapsitodistajien suuri määrä. He kertoivat muun muassa häkellyttäviä tarinoita noitien kokoontumisesta Blåkullassa (Kyöpelinvuori). Yhtä syytettyä vastaan saattoi todistaa yli sata lasta. Vainoaalto katkesi sen saapuessa Tukholmaan, missä kertomusten ristiriitaisuudet alkoivat selvitä
Arviot teloitetuista vaihtelevat rajusti
Euroopassa viimeinen teloitus noituusrikoksista tapahtui Sveitsissä vuonna 1782. Arviot noitana teloitettujen määrästä ovat vaihdelleet rajusti.
Valistuksen aikana 1700-luvulla noitavainot haluttiin nähdä kehityksen harha-askeleena, eräänlaisena häiriötilana. Siksi noitavainojen aiheuttamaa tuhoa haluttiin liioitella ja tuolloin tuotiin esille tarkka luku: 9 442 994 uhria. 2000-luvulla yleisemmin hyväksytty arvio liikkuu 50 000 ihmisen paikkeilla.
Samoin noitavainojen syistä on erilaisia teorioita. 1800-luvulla tuotiin esiin ajatuksia, että noidat olivat oman aikansa toisinajattelijoita, joita ilkeä kirkko vainosi. Peura toteaa: Mielestäni syyllisten etsintä on vanhanaikaista ajattelua, eikä johda mihinkään rakentavaan.
Aleksi Peura: Jumalan viholliset. Euroopan noitavainojen historiaa. Like Kustannus Oy. 288 sivua.
JARKKO KEMPPI