Mitätön inhimillinen virhe laukaisi alkuillasta syyskuun 18. päivänä 1980 tapahtumaketjun, joka oli vähällä johtaa massiivisen Titan II -ydinohjuksen räjähdykseen keskellä Arkansasin osavaltiota Yhdysvalloissa.
Huoltoteknikko pudotti vahingossa hylsyavaimensa osan siiloon. Se kimpoili ensin pitkin siilon seinää ja ohjuksen runkoa ja pamautti sitten reiän raketin ensimmäisen vaiheen polttoainetankkiin. Yrityksistä huolimatta mitään ei voitu tehdä ja ulos vuotanut rakettipolttoaine räjähti aamuyöllä. Valtava räjähdys sinkosi siilon 740 tonnin painoisen luukun taivaalle ja raketin kakkosvaiheen ja ohjuksen kärjen ulos siilosta. Sitten myös kakkosvaiheen polttoaine räjähti. Titan II -ohjuksen yhdeksän megatonnin W53-ydinkärki putosi lopulta muutaman kymmenen metrin päähän siilon suuaukosta. Hätäjärjestelmät kuitenkin toimivat eikä ydinase räjähtänyt.
Tällaiset ydinaseonnettomuudet tunnetaan Yhdysvaltojen viranomaiskielessä nimellä Broken arrow. Kaikkiaan vahinkoja tapahtui peräti 32 vuosina 1950-1980. Kuutta eri puolille Yhdysvaltoja lentokoneista pudonnutta vetypommia ei ole löydetty vieläkään.
Tietoa onnettomuuksista tihkuu yhä. Vain neljä vuotta sitten julki tulleiden salattujen asiakirjojen mukaan vuonna 1961 Pohjois-Carolinaan pudonneen 24 megatonnin ydinpommin kuudesta turvajärjestelmästä viisi oli lauennut pommin osuessa maahan.
Pahoja mokia sattui luonnollisesti Neuvostoliitossakin. Niistä tiedetään kuitenkin julkisuudessa vähemmän kuin amerikkalaistapauksista. Eräs tunnettu vasta 1990-luvun lopulla julki tullut neuvostoajan virhe oli vähällä johtaa totaaliseen ydinsotaan. Vuonna 1983 Neuvostoliiton ennakkovaroitusjärjestelmä tulkitsi pilvistä heijastuneet auringonsäteet amerikkalaisiksi ydinohjuksiksi ja antoi hälytyksen. Verkkouutiset kertoi tässä, kuinka vain yhden miehen päättäväinen toiminta esti tuolloin maailmanlopun.
Stanfordin yliopiston Hoover Institution -ajatushautomon Aasian asiantuntija Michael Auslin mainitsee tapaukset esimerkkinä siitä, mitä Pohjois-Korean ydinaseiden kohdalla tulisi oikeasti pelätä.
Hänen mukaansa suurin ydinaseuhka Pohjois-Koreassa ei liity niinkään erakkovaltion arsenaalin tahalliseen käyttöön vaan pikemminkin sen turvallisuuteen.
– Maailman tulisi kenties huolia vähemmän Pohjois-Korean aloittamasta ydinsodasta ja enemmän ydinaseonnettomuuden riskistä. Pelottavin kysymys, jonka Kim Jong-unin kaikkein mahtavimman aseen tavoittelu herätttää, on myös yksinkertaisin: Voiko Kim Jong-un hallita ydinpommejaan, Auslin kysyy New York Review of Booksin kirjoituksessaan.
Michael Auslin muistuttaa, kuinka paljon vahinkoja, onnettomuuksia, läheltä-piti-tilanteita ja niiden yhdistelmiä Yhdysvalloille ja Neuvostoliitolle aikanaan sattui. On perusteltua olettaa, ettei Pohjois-Korean ydinaseita valmisteta, huolleta, varastoida tai siirrellä yhtä suurella huolella kuin supervalloissa. Niitä käsittelevät sotilaat ja teknikot ovat tuskin yhtä osaavia kuin muissa ydinasevaltioissa.
– Emme voi pitää itsestäänselvyytenä, että Pohjois-Korea panostaa taistelukärkiensä tai ohjustensa kanssa turvallisimpiin mahdollisiin suunnitelmiin. On epätodennäköistä, mutta mahdollista, että tankkauksen aikana sattuneen vahingon vuoksi ohjuksesta ulos lentävä taistelukärki voisi räjähtää, Auslin kirjoittaa.
Ydinräjähdystä Pohjois-Koreassa olisi vaikea piilotella tai selittää. Ydinaseet on sidottu vahvasti Kimin hallinnon henkilökulttiin ja niistä on pyritty rakentamaan kansallinen ylpeydenaihe. Ainoa vaihtoehto olisi selittää karmaiseva virhe Etelä-Korean, Japanin tai Yhdysvaltojen hyökkäyksenä tai vähintään valtiollisena sabotaasina. Tämä taas voisi johtaa jo ennestään tulenaran tilanteen käätymiseen sotaan Korean niemimaalla. Tällainen vahinko voisi myös olla viimeinen pisara Pohjois-Korean ydinaseohjelmaa tiukasti seuraaville ulkovalloille.
Kuka päättää ja milloin?
Toinen pelottava avoin kysymys liittyy siihen, ettei kukaan tunnu tietävän, millaisen johtamisjärjestelmän Pohjois-Korea on kehittänyt ydinaseilleen. Ehdot sille, kuka aseita saa käyttää ja kenen hyväksynnällä, sanelevat viime kädessä missä olosuhteissa niitä käytetään – tahallaan tai vahingossa.
Etelä-Aasian politiikkaan ja ydinaseasioihin perehtyneet Ankit Panda ja Vipin Narang arvioivat War on the Rocksin kirjoituksessaan, että Pohjois-Korea on luonut erittäin keskitetyn järjestelmän, jossa ydinaseiden laukaisu on rauhan aikana visusti Kim Jong-unin käsissä. Sodanajan järjestelmä on Narangin ja Pandan mukaan kuitenkin hajautettu ja todennäköisesti suunniteltu Yhdysvaltojen ja Etelä-Korean niin kutsutun dekapitaatio-iskun varalle. Tällä tarkoitetaan Pohjois-Korean valtiojohdon tuhoamista ilmaiskuilla ja täsmäaseilla heti vihollisuuksien alettua. Pohjoiskorealaiset olisivat siis varautuneet siihen, ettei Kimiä saada langan päähän, kun luodit alkavat lentää ja ydinaseista pitäisi päättää. Arvio perustuu pitkälti siihen, miten Pakistanissa on tiettävästi varauduttu sotaan ylivoimaisen Intian kanssa.
Tällaista komentojärjestelyä voidaan pitää perusteltuna, kun otetaan huomioon, että Pohjois-Korealta puuttuu ainakin toistaiseksi niin sanotun toisen iskun kyvyn tarjoava asejärjestelmä, kuten esimerkiksi toimiva ballistinen ohjussukellusvene. Pohjois-Korean ydinaseet olisivat myös Etelä-Korean ja Yhdysvaltojen ykköskohde mahdollisessa sodassa. Se merkitsee, että harvalukuiset ohjukset olisivat pohjoiskorealaisille niin kutsuttuja ”käytä tai menetä” -kykyjä. Mitä pidempään laukaisun kanssa odotettaisiin, sitä suuremmalla todennäköisyydellä aseet ehdittäisiin tuhota.
Kuin Neuvostoliitto
Arvostetun RAND Corporation -ajatushautomon vanhempi tutkija ja ydinasestrategian asiantuntija Austin Long ei allekirjoita Narangin ja Pandan johtopäätöksiä. Hän arvioi niin ikään War on the Rocksissa julkaistussa analyysissään, että Pohjois-Korean ydinaseiden komentojärjestelmä on lähempänä varhaista Neuvostoliittoa kuin nykyistä Pakistania.
– Kaikkien lähteiden mukaan neuvostoliittolaiset pelkäsivät kuollakseen ydinaseiden joutumista kommunistisen puolueen kontrollin ulkopuolelle. Neuvostoliiton varhainen ydinohjelma ei ollut armeijan vaan salaisen poliisin päällikön Lavrenti Berian johdossa. Sen seurauksena puolue vältti alusta alkaen kaikenlaista laukaisuoikeuksien siirtämistä sotilaskomentajille, Long toteaa.
Hän huomauttaa, että Neuvostoliitto päätyi tiukasti poliittisen johdon kontrollissa olleeseen ydinasejärjestelmään, vaikka tiesi Pohjois-Korean tavoin olevansa altis Yhdysvaltojen ensi-iskulle. Neuvostoliitto pelkäsi poliittisen hallinnan menetystä tai onnettomuutta jopa enemmän kuin amerikkalaisten hyökkäystä. Ydinasevastuun siirtäminen armeijan komentajille nähtiin myös sotilasvallankumouksen riskiä kasvattavana tekijänä.
Mediassa tämän tästä kauhisteltu automaattinen Perimeter-laukaisujärjestelmä kehitettiin Longin mukaan todellisuudessa, jotta voitaisiin välttyä siirtämästä ydinasevaltaa sotilasjohdolle.
Onko Pohjois-Korea sitten rakentanut ydinaseiden komentojärjestelmänsä kuin Pakistan vai Neuvostoliitto? Tätä ei tiedetä varmuudella sen paremmin niin Etelä-Koreassa kuin Yhdysvalloissakaan. Varmaa on ainoastaan se, että komentojärjestys sanelee, seuraako Pohjois-Korean valtiojohtoon kohdistuneesta ensi-iskusta ydinsota vai hiljaisuus.