Antti Heinosella on vahva kansainvälinen kokemus setelialalta. Hän on työskennellyt muun muassa Suomen pankissa ja Euroopan keskuspankissa. Nykyisin Heinonen johtaa seteliteollisuuden maailmanlaajuista eettistä yhteistyötä, jonka tavoitteena on vähentää korruptiota ja lisätä kilpailua.
Heinonen käsittelee uutuusteoksessaan vuosien 1945-1946 vuosien vaihteessa tapahtunutta setelinvaihtoa, jota hän kutsuu Suomen setelihistorian dramaattisimmaksi tapahtumaksi, vaikka siitä on kirjoitettu hämmästyttävän vähän.
Euroopassa kaikki muut toiseen maailmansotaan osallistuneet maat paitsi Iso-Britannia ja Italia toimeenpanivat rahanuudistuksen sodan jälkeen.
Rahanuudistuksilla pyrittiin ennalta ehkäisevästi hillitsemään hintojen ja palkkojen nousupaineita. Ajatuksena oli, että vähentämällä tai jäädyttämällä kansalaisten maksuvalmiutta voitaisiin vähentää tuotteiden ja palveluiden kokonaiskysyntää, kannustaa työntekoa ja vähentää niukkojen tuotteiden hamstrausta. Suomessa huomiota kiinnitettiin myös tarpeettoman suureen setelistön määrään, liikkeellä oli vuoteen 1938 verrattuna kahdeksankertainen määrä seteleitä.
Uudenvuodenaattoiltana 1945, kello 21.30 radiosta tuli virallinen tiedotus, jossa valtiovarainministeri Ralf Törngren ja valtiovarainministeriön tulo- ja menoarvio-osaston päällikkö Toivo Takki kertoivat suorassa lähetyksessä, että kaikki setelit vaihdettaisiin parin tunnin kuluttua alkavasta uudesta vuodesta lähtien.
Kolme arvoltaan suurinta eli 500, 1[nbsp]000 ja 5[nbsp]000 markan seteliä tuli leikata saksilla kahtia. Niiden vasenta puoliskoa saattoi käyttää setelin puolesta arvosta maksuvälineenä siihen saakka, kun Suomen Pankki ehti painattaa uusia seteleitä, käytännössä helmikuun loppuun 1946 saakka. Oikea puolisko tuli antaa kuittia vastaan pakkolainana valtiolle. Muut setelit jäivät edelleenkin entisen arvoisiksi, eikä niitä leikattu. Uudistus koski vain käteistä rahaa, ei talletuksia.
Aivan kaikille ilmoitus ei tullut yllätyksenä. Keskustelua seteleiden vaihdosta oli käyty julkisuudessa pitkin vuoden 1945 syksyä. Lehtien talousosastoja ja talouspoliittista keskustelua seuranneille oli ilmeistä, että setelit vaihdettaisiin lähitulevaisuudessa. Varsinkin kun toimenpidettä koskeva lakiesitys tuli eduskunnan käsiteltäväksi ja lehdet uutisoivat laajalti aiheesta, valtiovallan taholta setelinvaihdon ajateltiin olevan kaikkien tiedossa.
Suuri joukko ihmisiä reagoikin ajoissa tilanteeseen tallettamalla setelivarantojaan pankkeihin. Etenkin Helsingissä pankkien edessä oli jonoja. Pankit luonnollisesti käyttivät lakiesityksen julkistamista ja siitä syntynyttä keskustelua hyväkseen talletusmainonnassaan tyyliin: pankkitalletukset ovat setelienvaihdossa täysin rauhoitettuja.
Käytännön ongelmia
Setelien leikkaaminen tuli suurena yllätyksenä lähes kaikille. Edelleen suuri järkytys oli, että ihmiset velvoitettiin omin käsin leikkaamaan ansaitsemansa setelit, sitä eivät kaikki voineet millään uskoa. Etenkin asiasta vähemmän perillä oleville ihmisille tuli tunne, että he menettäisivät puolet seteleidensä arvosta.
Setelinleikkauksen tiedottaminen kohdistui maantieteellisesti epäoikeudenmukaisesti. Esimerkiksi Helsingissä vuoden viimeisen viikon aikana liikkeellä olleen setelistön määrä väheni talletusten ansiosta noin 70 prosenttia. Sen sijaan saloseuduilla tieto ei saavuttanut edes niitä, joiden virkansa tai toimensa puolesta olisi ollut syytä olla perillä tilanteesta.
Suomen pankki tarvitsi vaihdon hoitamiseen 134 tilapäistä ulkopuolista henkilöä 320:n omaan henkilökuntaansa kuuluneen lisäksi. Koko henkilökunta teki yhteensä lähes 68[nbsp]000 tuntia ylitöitä. Vuoden 1946 ensimmäisen arkipäivän aikana Suomen Pankkiin tuli tuhansia puheluita, mikä kertoi suurista ongelmista etenkin tiedottamisessa. Myöhemmin ilmeni, että osa ihmisistä oli kadottanut setelinsä toisen puolen, kokonaisuutena määrä oli kuitenkin vähäinen.
Toteutuminen tökki
Heinonen arvioi, että setelivaihdon tavoitteet toteutuivat vain osittain. Eräät asiantuntijat olivat jo ennen vaihto-operaatiota todenneet, ettei sen merkitystä tulisi ylikorostaa. Tärkeämpää olisi ollut palkkojen ja hintojen nousukierteen katkaisu. Ulkomaalaisissa arvioissa Suomea pidettiin esimerkkinä valtiosta, joissa vaihdos olisi voitu jättää tekemättä, koska talletuksiin ei koskettu ja uudistus jäi siten puolitiehen.
Oma lukunsa oli pakkolainan palautusprosessi, jossa oli monia onnettomia vivahteita. Byrokraattisten koukeroiden vuoksi syntyi tilanteita, joissa henkilöt jäivätkin palautusprosessin ulkopuolelle ja menettivät aidosti puolet omaisuudestaan.
Talouselämä -lehden artikkelia vuodelta 1946 voidaan pitää hyvänä yhteenvetona. Siinä todettiin muun muassa: ”Koko setelinvaihtotouhu on alusta loppuun hoidettu jokseenkin päin seiniä”. Arvio kuvastaa hyvin sitä, miten sinänsä hyvin perusteltu toimenpide vesittyi kuukausia kestäneen valmistelun, poliittisen käsittelyn sekä ennen kaikkea byrokratian takia.
Antti Heinonen: Hallitus kansan kukkarolla. Setelien leikkaaminen vuosien 1945 ja 1946 vaihteessa. 255 sivua. Kustannusosakeyhtiö Otava.
JARKKO KEMPPI