Tampereen yliopiston filosofian apulaisprofessori Panu Raatikainen on toimittanut teoksen tekoälyn, ihmisen ja yhteiskunnan välisistä kysymyksistä. Kirjoittajat ovat Suomen eturivin filosofeja ja kognitiotieteilijöitä.
Ensimmäinen moderni laskukone on Blaise Pascalin vuosina 1642–1645 kehittämä Pascaline, jolla pystyi ratkomaan yhteen- ja vähennyslaskuja. Jokainen Pascaline oli käsintehty ja altis toimintahäiriöille. Nykypäivään on säilynyt kuusi toimivaa konetta. Pascalin laskukonetta pidetään nykypäivän tietokoneiden suorana edeltäjänä.
Vielä kehittyneemmän laskukoneen valmisti G. W. Leibniz. Laite valmistui vuonna 1674 ja se kykeni yhteen- ja vähennyslaskujen lisäksi myös kertolaskuun. Jakolasku, juuren ottaminen ja potenssiin nostaminenkin onnistuivat epäsuorien menetelmien avulla.
Tekoälystä puhuttaessa ei voida sivuuttaa englantilasta Alan Turingia, jota on kutsuttu modernin tietokoneen isäksi ja hän puhui tekoälystä jo 1940-luvulla purkaessaan saksalaisten salakirjoituskoodistoa.
Tekoälyn omana järjestäytyneenä tutkimusalanaan katsotaan syntyneen kesällä 1956 Yhdysvalloissa järjestetyssä pienimuotoisessa kokouksessa, jonka yhtenä järjestäjänä toiminut nuori matemaatikko John McCarthy oli keksinyt kokouksen rahoitushakemusta kirjoittaessaan termin Artificial Intelligence, lyhennyttynä AI.
Suuria lupauksia
Tekoälyn alaan ovat aina kuuluneet optimistiset ennustukset. Esimerkiksi tutkija Herbert Simon julisti vuonna 1965, että 20 vuoden sisällä koneet pystyisivät tekemään minkä tahansa työn, minkä ihminen kykenee tekemään.
Toinen tutkija Marvin Minsky puolestaan lupasi vuonna 1970, että alle kymmenen vuoden sisällä olisi olemassa kone, jonka yleisälykkyys vastaisi keskivertoihmisen älykkyyttä.
Tekoälyjärjestelmät eivät kuitenkaan vielä pitkään aikaan ole tietoisia tai kirjaimellisesti persoonia.
Uhkat
Jo nyt syväoppivat algoritmit tekevät aiemman käyttäytymisemme pohjalta henkilökohtaisesti räätälöityjä suosituksia verkkokaupoissa ja suoratoistopalveluissa. Yksi konkreettinen ongelma liittyy yksityisyyteen.
Tekemisistämme jää monenlaisia digitaalisia jalanjälkiä, ja meistä kerätään verkossa valtavasti tietoa. Tekoälyjärjestelmät voivat löytää tästä informaatiomassasta arkaluontoista tai muuten yksityisyyden piiriin kuuluvaa tietoa.
Tekoälyjärjestelmiä käytetään myös jo erilaisessa päätöksenteossa vähintäänkin suosituksia antamaan ja itseohjautuvat autot alkavat olla jo todellisuutta.
Merkittävä kysymys on, jos tekoälyjärjestelmän tekemällä valinnalla tai teolla on vahingollisia seurauksia, kuka on vastuussa? Tekoälyjärjestelmä itse, sen ohjelmoija, siitä vastannut yritys vai ei kukaan? Tämä ei ole vain korkealentoinen filosofinen kysymys, vaan se herättää käytännöllisiä oikeudellisia ja lainsäädännöllisiä pulmia.
Pitkälle vietynä tekoälyjärjestelmien käyttö päätöksenteossa voi olla uhka demokratialle. Onkin puhuttu ”algokratiasta”, jossa valta yhteiskunnassa on algoritmeilla.
Sophia
Maaliskuussa 2016 Hanson Roboticsin perustaja David Hanson lanseerasi uuden robotin ”keskustelemalla” tämän kanssa. Televisiokanava CNBC:n haastattelu Hansonista yhdessä Sophia-robotin kanssa keräsi nopeasti miljoonia katsojia. Tästä alkanut mediasirkus teki Sophiasta maailmankuulun. Se haluttiin puhujaksi moniin merkittäviin talouden ja politiikan tapahtumiin, kuten YK:n kestävän kehityksen konferenssiin vuonna 2018.
Kaiken lisäksi Saudi-Arabia myönsi Sophia-robotille kansalaisuuden. Mitä kansalaisuus käytännössä tarkoitti, jäi arvoitukseksi. Joka tapauksessa tempaus herätti kiukkua, koska robotin kansalaisoikeudet näyttäytyivät laajempina kuin Saudi-Arabiassa asuvien naisten ja maahanmuuttajien oikeudet.
Hanson Robotics on valvonut tarkoin Sophian julkisuuskuvaa estämällä mediaa ja toimittajia esittämästä Sophialle liian vaikeita tai poliittisesti arkaluonteisia kysymyksiä.
Kriitikkojen mielestä Sophia sai erityistä vakuuttavuutta ja uskottavuutta juuri tiedeprojektistatuksensa ansiosta. Jos Sophia olisi lanseerattu robotiikkatutkimuksen sijaan taideprojektina, median innostus ei olisi koskaan saavuttanut yhtä suuria mittasuhteita.
David Hanson on toistellut mediassa Sophia-robotin olevan lähes elävä olento. Tosin huoliteltujen kasvojen kontrastina Sophian takaraivosta pursuaa johtoja, vähän kuin se olisi unohtunut keskeneräisenä robottitutkijan työpöydälle.
Edelleen Hansonin vastustajat pitävät Sophiaa vain eräänlaisena välineenä, jolla rakennetaan sosiaalisten robottien kuluttajamarkkinoita.
Huolimatta Sophian vetoavusta robotiikan kuluttajamarkkinoiden kehitys on osoittanut hiipumisen merkkejä 2020-luvun alussa. Kuluttajat eivät ole halukkaita hankkimaan laitteita muun muassa niiden korkean hinnan takia ja suurten teknisten ongelmien takia.
Robottien elehtimistä ei ole saatu riittävän hienovaraiseksi ja lisäksi haittana ovat langattomien verkkojen ylikuormittuminen sekä akkujen heikkotehoisuus.
Tekoäly, ihminen ja yhteiskunta. Filosofisia näkökulmia. Toimittanut Panu Raatikainen. 300 sivua. Gaudeamus Oy.
JARKKO KEMPPI