Professori Laura Kolbe, dosentti Samu Nyström ja FM, urheilujournalisti Jari Kupila käsittelevät Helsinki 1952 -teoksessaan Helsingin olympialaisten taustoja ja tapahtumia kisavuotena 1952.
Jo vuoden 1912 Tukholman olympialaisten jälkeen alkoi Suomen urheilujohtajisto haaveilla omista olympialaisista. Suomi haluttiin näyttää paitsi urheilun suurvaltana myös olympiakisojen järjestäjänä. Helsinki oli vuonna 1936 ehdolla vuoden 1940 kisaisännäksi, mutta Tokio voitti tämän kamppailun. Tokio joutui tosin lopulta luopumaan kisoistaan vuonna 1938 ja KOK siirsi ne Helsingille.
Pääkaupungissa alettiin todellisen olympiakuumeen vallitessa rakentaa vilkkaasti uusia kisapaikkoja. Olympialaiset todellakin kasvattivat tahtoa uudistaa ja modernisoida kaupunkia. Onneksi Olympiastadionin rakennustyöt oli aloitettu jo vuonna 1934 ja rakennus vihittiin käyttöön kesällä 1938.
Sotavuodet keskeyttivät järjestelyt, mutta kisoja haettiin uudelleen vuonna 1947. Etukäteen monet KOK:n päättäjät arvelivat, ettei sodan koettelemasta Helsingistä olisi rakentamaan olympialaisten vaatimia puitteita. Lisäksi taustalla oli poliittisia tekijöitä, olihan Neuvostoliiton johtama valvontakomissio yhä Helsingissä.
Oli selvää, ettei olympiakisoja olisi haettu Helsinkiin, jos Neuvostoliitto olisi vastustanut ideaa. Neuvostoliitto kuitenkin kannatti hakemusta ja oli myös valmis osallistumaan, jos kisat järjestettäisiin Suomessa. KOK:n äänestyksessä Helsinki sai toisella äänestyskierroksella niukan enemmistön. KOK:n toinen suomalaisjäsen, jatkosodan aikana pääministerinä toiminut Jukka Rangell ei voinut äänestää, koska hän istui sotasyyllisenä vankilassa.
Koko kisahankkeessa suuren työn teki Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Erik von Frenckell. Hän oli erittäin puuhakas ja verkostoitunut henkilö, joka taivutteli kaupungin, valtiovallan ja KOK:n edustajia kisojen tueksi. Ilman valtion taloudellista tukea koko hanke olisi ollut mahdoton.
Rakentamisbuumi
Helsingin velvollisuutena oli urheilupaikkojen ja niiden teknisten laitteiden rakentaminen sekä ylläpito. Kaupunki vastasi liikenteen sujuvuudesta, kuljetuksista sekä poliisi- ja järjestysasioista, kaupungin koristelusta ja yleisistä huvituksista.
Loppujen lopuksi varsinaisten urheilutilojen järjestäminen ei ollut suurin ongelma. Sen sijaan kriittinen haaste piili majoitustilojen vähäisyydessä ja ylipäänsä Helsingin kapasiteetissa palvella kisojen vierailijamassaa.
Urheilijoiden osalta tilanne oli helpompi. Käpylään oli valmistunut Olympiakylä urheilijoiden majoitusta varten jo vuoden 1940 kisoihin. Vuoden 1952 tarpeisiin aluetta laajennettiin rakentamalla Koskelantien eteläpuolelle Kisakylä. Naisurheilijoiden oma kisakylä sijaitsi Meilahden sairaanhoito-opistolla, joka oli valmistunut jo 1940-luvun alussa. Itäblokin urheilijat sijoitettiin Otaniemeen juuri valmistuneisiin opiskelija-asuntoihin.
Urheilijoille siis löytyi majapaikka ongelmitta, mutta muiden kisavieraiden sijoittaminen ratkaistiin erilaisin tilapäisjärjestelyin, kuten kotimajoituksella ja leirintäalueilla. Ulkomaalaisille varattuja telttamajoitusalueita oli Seurasaaressa ja Mustikkamaalla. Kaikki oli hyvin tarkkaan suunniteltu, jokaisen maan vieraat asuivat omilla alueillaan. Esimerkiksi ranskalaisten telttapaikat sijaitsivat saaren eteläkärjessä, kun taas ruotsalaiset paikat olivat saaren länsipuolella. Pelko majoituskapasiteetin riittämättömyydestä oli lopulta turha. Leirintäalueita jouduttiin jopa sulkemaan.
Arvovieraita varten hotelleja tarvittiin lisää. Hieman ennen olympialaisia keskustaan nousi kaksi merkittävää rakennusta, rautatieaseman kupeeseen hotelli Vaakuna ja Etelärantaan Palace. Vaakuna oli KOK:n käytössä ja Palaceen majoitettiin kutsuvieraat.
Ryhtiliike
Olympiamaisemaan kuuluivat myös ihmiset, joiden käyttäytymiseen tuli olympiavuonna kiinnittää erityistä huomiota. Sinänsä kisavieraat eivät nähneet kaduilla laitapuolen kulkijoita, koska heidät vietiin kisojen ajaksi Mäntsälään.
Kisoja varten vuonna 1949 perustettu Suomen Kansan Ryhtiliike pyrki kohentamaa tapakulttuuria. Ryhtiliike otti kisavuonna tavoitteeksi muistuttaa suomalaisia hyvän käytöksen ja arvokkaan kisaisännyyden merkityksestä. Sanomaa välitettiin julistein, artikkelein, radio-ohjelmin ja kaikkialla näkyvin iskulausein.
Kisojen aikana jopa rautatieasemilla kuultiin ryhtikuulutuksia. Yksi usein toistettu iskulause oli: Oikea suomalainen mies ei esiinny humalassa, eikä oikea suomalainen nainen siedä humalaisen seuraa.
Olympialaiset olivat Helsingin siihenastisen historian ylivoimaisesti kansainvälisin tapahtuma. Koskaan aiemmin ei kaupungissa ollut nähty yhtä aikaa niin monen maan kansalaisia kuin kisapäivinä.
Olennaista oli, että maailmalle saatiin annetuksi näyttö siitä, että Helsinki pystyi järjestämään läntisen maailman suuren urheilujuhlan ja vieläpä kytkemään myös itäblokin urheilijat osaksi olympialiikettä.
Laura Kolbe, Jari Kupila & Samu Nyström: Helsinki 1952. Kansainvälistyvä pääkaupunki. 240 sivua. Minerva Kustannus Oy.
JARKKO KEMPPI