Komitet gosudarstvennoi bezopasnosti, valtion turvallisuusvirasto KGB hoiti myös ulkomaanvakoilua ja suurimmillaan siihen kuului yli miljoona työntekijää.
The Timesin toimittajan ja historioitsijan Ben Macintyren uusin teos käsittelee kylmän sodan ajan yhtä kuuluisinta vakoilijaa, Oleg Gordijevskia.
Vuonna 1938 syntyneen Oleg Gordijevskin isä Anton oli KGB:n vannoutunut tiedustelu-upseeri, joka käytti univormua myös vapaa-aikanaan. Perhe eli etuoikeutettua elämää organisaation eliitille tarkoitetussa kerrostalossa.
Oleg menestyi koulussa ja 17-vuotiaaana hän pääsi arvostettuun Moskovan kansainvälisten suhteiden instituuttiin. Instituutista valmistuttuaan vuonna 1962 hän hakeutui KGB:n eliittikouluun, jossa kokelaat perehdytettiin neuvostovakoilun saloihin. Työuran ensimmäinen tehtävä oli pettymys. Tavoitellun ulkomaankomennuksen sijasta hänet määrättiin laatimaan vakoilijoille näiden tarvitsemia asiakirjoja.
Vakoilijaksi
Vuonna 1966 Gordijevski sai komennuksen Kööpenhaminaan koordinoimaan sinne lähetettyjen neuvostovakoilijoiden työtä. Kaikissa Neuvostoliiton suurlähetystöissä oli KGB:n oma toimipiste, rezidentura. Esimerkiksi Kööpenhaminan suurlähetystön 20 virkamiehestä vain kuusi oli aitoja diplomaatteja, loput olivat peiterooleissa.
MacIntyren mukaan Oleg ihastui Tanskaan ja ylipäätään länsimaiseen elämämuotoon. Eroavaisuudet Neuvostoliittoon tulivat vielä selvemmin esille, kun hän palasi vuonna 1970 Moskovaan. Kotimaa alkoi tuntua Olegista vastenmieliseltä, kaikki vaikutti Kööpenhaminan jälkeen nukkavierulta ja ahdistavalta.
Kaikeksi onneksi majuriksi ylennetty Gordijevski pääsi palaamaan Kööpenhaminaan vuonna 1972 ja hänen päätehtävänään oli rekrytoida sopivia henkilöitä tietolähteiksi.
Kööpenhaminan diplomaattipiireissä Gordijevski sai kontakteja myös britteihin ja maan ulkomaan tiedustelupalvelu Secret Intelligence Service eli MI6, alkoi olla yhä kiinnostuneempi nuorehkosta KGB:n majurista ja häneen otettiin varovaisia kontakteja. Viimein lokakuussa 1974 majuri otti ratkaisevan askeleen ja hän alkoi työskennellä MI6:lle koodinimellä Sunbeam.
Gordijevskia vetivät vastapuolen palvelukseen ennen kaikkea ideologiset seikat. Hän oli lukenut Kööpenhaminassa paljon länsimaista kirjallisuutta ja ymmärsi vähitellen sosialistisen onnelan olevan valhetta.
Gordijevski alkoi toimittaa KGB:n toimipisteestä tietoja briteille. Kaikki Moskovasta saapuneet viestit ja ohjeet olivat mikrofilmeillä. Majuri toimitti filmejä briteille, jotka kopioivat ne nopeasti ja Gordijevski palautti alkuperäiset filmit lähetystöön. MI6 sai satoja asiakirjoja, jotka paljastivat yksityiskohtaista tietoa neuvostotiedustelun toimintatavoista.
Gordijevski määrättiin vuonna 1978 palaamaan Moskovaan, joten enää hän ei voinut toimittaa aineistoa, mutta MI6:lle syvälle vastustajan organisaatioon soluttautunut vakooja oli todellinen aarre. Nyt oli vain pakko edetä maltillisesti, houkutus jatkaa yhteydenpitoa Moskovassa oli suuri, mutta riskit olivat vielä suurempia.
Loikkaus
Vuonna 1981 Gordijevski huomasi, että KGB:n Lontoon toimipisteessä oli avoin vakanssi ja hän teki kaikkensa saadakseen siirron. Esimiehet olivat melko varmoja, ettei Olegin viisuhakemusta hyväksyttäisi, koska hänet tunnettiin lännessä KGB:n miehenä. Normaalioloissa hakemus olisikin hylätty Britannian ulkoministeriössä, mutta MI6:n toiminnan ansiosta Gordijevski saatiin näyttämään rividiplomaatilta. Lontooseen hän saapui perheineen kesäkuussa 1982 ja yhteistyö MI6:n kanssa pääsi jälleen jaloilleen.
Gordijevski nimitettiin vuonna 1984 Lontoon rezidenturan varajohtajaksi, joten hän pääsi entistä helpommin käsiksi asiakirjoihin. Brittien tiedustelupalvelun riemulla ei ollut rajoja huhtikuussa 1985, jolloin eversti Oleg Gordijevski nimitettiin KGB:n Lontoon toimipisteen päälliköksi. Nyt hänellä oli pääsy kaikkein salaisimpiin tietoihin.
Yllättäen eversti kutsuttiin toukokuussa takaisin Moskovaan, virallisena selityksenä nimitykseen liittyvät asiat. Vaikutti siltä, että KGB oli päässyt perille siitä, että Lontoon toimipisteessä oli petturi.
Kaikista peloista huolimatta Gordijevski palasi Moskovaan ja pian hän ymmärsi olevansa epäilty. Eversti päätti turvautua jo vuonna 1978 MI6:n laatimaan suunnitelmaan, jos hän haluaisi loikata Neuvostoliitosta länteen. Olegin täytyi ominpäin hakeutua lähelle Suomen rajaa, josta hänet kuljetettaisiin diplomaattiauton takakontissa Suomeen. Sielläkin oli vaarana, että Suomen viranomaiset pidättäisivät hänet ja palauttaisivat Neuvostoliittoon.
Kuin suoraan vakoiluromaanista olleiden vaiheiden jälkeen KGB:n eversti pääsi turvaan Norjaan ja pian hän oli jo Lontoossa, missä hän elää nykyisinkin. MI6:n tiedetään vartioivan edelleen kylmän sodan ajan arvokkainta vakoojaansa.
Ben Macintyre: Vakooja ja petturi. Kylmän sodan tärkein vakoiluoperaatio. 458 sivua. Atena Kustannus Oy.
JARKKO KEMPPI