[vc_row][vc_column][rev_slider alias=”ilmastonmuutos-01″ mode=”header”][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]”Kun sytytämme tulen kiukaan tulisijaan tai tankkaamme bensaa, ymmärrämme, mistä energia tulee ja mihin sitä tarvitaan. Sen sijaan kun pitäisi mieltää, että ilmakehään kertyy ylimäärin hajutonta ja näkymätöntä kaasua (CO2, metaani), ihmiskuvamme ei tunnista sitä, koska emme itse voi nähdä ja tuntea välittömästi niiden vaikutusta.”
Toukokuussa 2016 Helsingin Psykoterapiaseura järjesti keskusteluillan ilmastonmuutoksen psyykkisistä haasteista Tieteiden talolla. Illan toisena luennoitsijana oli psykiatrian professori emeritus Johannes Lehtonen, joka kuvasi ongelmaa edellä mainitulla esimerkillä.
Lehtonen on puhunut paljon ilmastoahdistuksesta sekä ilmastoneuroosista. Tuttua, ajattelee ehkä moni. Ilmastoahdistuneet ovat niitä viherhippejä, jotka kulkevat kestokassit mukanaan ja saarnaavat muille omaa paremmuuttaan.
Väärin. Lehtosen mukaan ilmastoahdistus koskettaa tavalla tai toisella jokaista, koska ilmastonmuutos uhkakuvineen iskee ihmisen perusturvallisuuden aivan ytimeen. Miten käy ihmisen elämän? Onko lapsillani tulevaisuutta?
Ilmastoahdistusta kasvattaa se, ettei ilmaston lämpeneminen taivu paikalliseksi kriisiksi eikä sitä pääse pakoon. Ja silti – alati kasvavasta tiedosta huolimatta – tieteelliseen ajatteluun sisältyy aina epävarmuus. Emme pysty varmuudella sanomaan, miten ilmaston lämpeneminen kehittyy. Olettamukset voivat osoittautua osittain vääriksi. Voi tapahtua jotain yllättävää.
Ilmastonmuutokseen onkin psykologisesti äärimmäisen vaikea suhtautua. Tämän tiedostaminen voi auttaa ymmärtämään ihmisten erilaisia reaktioita. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen kieltäminen tai vähättely on Lehtosen mukaan yleinen tapa reagoida ahdistukseen.
– Ihmisen psyykkinen rakennehan on sellainen, että hän panee niin sanotusti luukut kiinni, jos ahdistus on liian iso eikä hän kykene sitä käsittelemään. Silloin hän suojautuu.
Suojautuminen tarkoittaa sitä, että uhkaava asia torjutaan tai etäännytetään. Ei koske minua! Suomen osuushan on promillen luokkaa – toimikoot saastuttajamaat ensin! Näennäisesti rationaalisten argumenttien taustalta voi siis todellisuudessa löytyä ahdistusta:
– Kyseessä on osittain järkiperäinen tuki sille, että haluaa torjua tämän ongelman, koska tottahan sekin on, että Suomen osuus päästöistä on pieni, sanoo Lehtonen.
Ilmastoahdistus selittää Lehtosen mukaan myös sitä, miksi ilmastonmuutos herättää ihmisissä niin paljon tunteita. Tämä näkyy etenkin sosiaalisessa mediassa, jossa mielipiteet kärjistyvät. Leimakirveet viuhuvat. Tiemaksut. Lihansyönti. Thaimaan-lennot. Maltillinen keskustelu näistä aiheista tuntuu usein mahdottomalta.
Kun katastrofipainotteinen uutisointi lisääntyy, ihmiset pelästyvät, heistä tulee ”ilmastouskovaisia” ja he ryhtyvät toimiin. Näin moni olettaa. Dramaattiset kuviot ja kuluttajille suunnatut ”näin vaikutat” -toimenpidelistat voivat saada ihmiset päinvastoin takajaloilleen.
– Ilmastoahdistukseen liittyy syvä ristiriita. Se on toisaalta oire jostain todella tärkeästä – koska eiväthän pienet asiat ihmistä ahdista – mutta samalla siihen sisältyy halu torjua sitä.
Jos kansalaiset halutaan mukaan ilmastotalkoisiin, päättäjien ja vaikuttajien kannattaisikin siis kiinnostua psykologiasta:
– Jos näistä asioista kyetään puhumaan sellaisella tavalla, että se ei lisää ihmisten ahdistusta, niin silloin ihmisten mielenkiinto, halu kuunnella ja etsiä omia suhtautumistapoja – se lisääntyy, uskoo Lehtonen.
Maaperä tuntuisi olevan sinänsä otollinen. Marraskuun lopussa Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunta julkaisi vuosittaisen kyselytutkimuksensa, jossa on selvitetty suomalaisten näkemyksiä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta.
Tutkimus paljasti, että ilmastonmuutos on noussut suomalaisten ykköshuoleksi. 89 prosenttia on ”paljon” tai ”jonkin verran” huolissaan ilmastonmuutoksesta, kun edellisvuoden kyselyssä vastaava prosenttiosuus oli 75.
Etenkin ”paljon” ilmastonmuutoksesta huolissaan olevien osuus on kasvanut. Nyt tähän joukkoon kuuluu yli puolet suomalaisista, kun edellisvuonna näin ajatteli vajaa kolmannes.
MTS:n kyselytutkimus toteutettiin juuri ennen hallitustenvälisen ilmastopaneelin (IPCC) raportin julkistamista, minkä jälkeen keskustelu ilmastonmuutoksesta lisääntyi selvästi. Suomalaisten ilmastohuoli olisikin saattanut näyttäytyä vielä suurempana, mikäli tutkimus olisi tehty vasta IPCC:n raportin jälkeen.
Vaikka ilmastonmuutokseen liittyy yhä psykologisia haasteita, Johannes Lehtosenkin mielestä yleisessä keskustelussa on tapahtunut selvä käänne parempaan suuntaan. Ilmiö tunnistetaan ja tunnustetaan nyt varsin laajalti yhteiskunnassa, mikä on vapauttanut keskustelua aiheesta.
– Ennen jos otti puheeksi ilmastonmuutoksen, se saattoi olla aika tehokas tapa pilata keskustelu. Ei ole enää, naurahtaa Lehtonen.
Osansa saattaa olla myös viime kesällä, joka oli Suomessa tavallista helteisempi. Abstrakti asia konkretisoitui suomalaisten mielissä ja herätti kysymyksen: näinkö tämä nyt näkyy?[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row css=”.vc_custom_1548847834072{margin-top: 20px !important;}”][vc_column][rev_slider alias=”ilmastonmuutos-02″][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]”Kuluttajavalintojen liika korostaminen ilmastotalkoissa on vaarallista ajanhukkaa”. Apulaisprofessori ja kulutustutkija Henri Weijon mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 19. lokakuuta oli vastaveto kulutusvalintojen – kangaskassien, kasvissyönnin ja polkupyöräilyn – ”jokaisella ilmastoteolla on vaikutusta” -ilmiöön.
Weijon mielestä kulutusvalintojen ylikorostaminen julkisessa keskustelussa johtaa harhaan. Ihmiselle saattaa tulla ”falski tunne” siitä, että hän tekee jo tarpeeksi ilmaston hyväksi, vaikka kyse on paljolti symbolisista uhrauksista.
Jos ilmastonmuutosta halutaan oikeasti torjua, keskiössä ovat energiantuotanto, yhdyskuntarakenne ja verotus, joihin yksittäiset ihmiset eivät pysty suoraan vaikuttamaan. Omien kulutusvalintojen tuijottamisen sijaan Weijon mukaan kannattaisikin keskittää toimintatarmo poliitikkojen painostamiseen, jotteivät nämä pääse väistämään vastuutaan.
Weijon työhuone sijaitsee Aalto-yliopiston Arkadia-kampuksella Helsingin keskustassa.
– En ole mikään pyhimys, Weijo naurahtaa kysyttäessä hänen omasta hiilijalanjäljestään. Se on keskimääräistä isompi, koska hän joutuu työnsä vuoksi lentämään. Vaikkei haluaisi, koska kärsii myös jonkinasteisesta lentopelosta, mikä ilmenee myöhemmin haastattelussa.
Henri Weijo kertoo, ettei omista autoa ja sanoo vähentäneensä punaisen lihan syöntiään ”merkittävästi”. Sittenkin ilmastotekoja? Väärin.
– Autoon liittyvät omistajuusongelmat ovat minusta suuremmat kuin siitä saatava hyöty. Ainakin tällä hetkellä pärjään hyvin menemällä metrolla ja linja-autolla.
Jo pelkästään ajatus ruuhkassa ajamisesta ärsyttää Weijoa suunnattomasti ja autoilun kustannukset suorastaan hirvittävät. Kulutustutkija asuu Espoon Tapiolassa, josta on hyvät julkiset liikenneyhteydet Helsingin keskustaan. Hän ei siis tarvitse autoa – käytännön syistä – mutta ymmärtää niitä, joille yksityisautoilu saattaa olla olosuhteiden pakosta välttämätöntä.
– Jotkut ihmiset ajattelevat, että tämä (autottomuus) on minulle ilmastoteko, mutta itse en haluaisi myöntää sen olevan, koska motiivini ovat toisaalla.
Sama koskee punaista lihaa. Weijo on jättänyt sen lähes kokonaan, muttei ilmasto- vaan terveyssyistä. Hän on havainnut, että kevyempi lounas on myös parantanut hänen jaksamistaan töissä.
Henri Weijon mielestä ilmastotekoja ”brändätään liikaa”, mikä voi vääristää kokonaiskuvaa. Usein parhaat ilmastoteot johtuvatkin täysin eri syistä. Ne saattavat olla myös ”ihan vanhoja juttuja”. Otetaan vaikkapa nuukailu, hävikkiruoan hyödyntäminen ja sukkien parsiminen, jotka käyvät monelle vanhemman sukupolven edustajalle luonnostaan.
– Usein ne ihmiset, joilla on matala hiilijalanjälki, eivät todellakaan ole niitä, joille se ideologia on kaikkein vahvin.
Ja päinvastoin. Otetaan esimerkiksi reppureissaajat, joista Weijo kertoo kollegansa tehneen tutkimusta. Vegaanisuus, kestävän kehityksen periaatteet – mutta entä se lentäminen? Reppureissaajat tuntuivat keksivät paljon syitä oikeuttaakseen lentämisensä liittyen hyväntekeväisyyteen ja kehittyvien maiden auttamiseen. Tämä ei muuta kuitenkaan miksikään sitä, että lentäminen nostattaa hiilijalanjälkeä.
Monen ”autoilevan maaseudun miehen” hiilijalanjälki taas saattaa olla todellisuudessa matala johtuen vaikkapa siitä, että lentäminen saati Thaimaan-lomat voivat olla heille saavuttamatonta luksusta.
Ja sitten nämä ryhmät nokittelevat keskenään ja huutelevat toistensa ohi sosiaalisessa mediassa. Ilmastokeskustelu pyörii tämän ympärillä, kun Weijon mielestä julkisessa keskustelussa pitäisi keskittyä ennemminkin siihen, minkälaisin veroporkkanoin voitaisiin edistää nykyistä ympäristöystävällisempää energiantuotantoa.
– Me puhumme helposti mieluummin kuitenkin ruokavalioista ja ihmisten liikkumisesta. Pyrimme tekemään tästä sellaista isoa moraalista tarinaa, joka voi johtaa ihmisten väliseen kilpailuun, kenellä on ne parhaat ilmastoteot ja kuka on ikään kuin se parempi ihminen.
Weijo sanoo olevansa tästä huolissaan, koska riskinä on kansan jakaantuminen identiteettiheimoihin – ”hyviksiin” ja ”pahiksiin”. Tämä on nähty jo Yhdysvalloissa, jossa varapresidentti Al Goren Epämiellyttävä totuus -dokumenttielokuvan jälkeen ilmastotoimien tarpeellisuudesta vallitsi laaja konsensus – kunnes keskustelu fokusoitui yksittäisten kuluttajien valintoihin.
– Silloin republikaaniäänestäjät tekivät sellaisen 180 asteen käännöksen, koska he kokivat, että heistä pitäisi tulla sellaisia liberaalihippejä.
Seuraukset näkyvät nyt Yhdysvalloissa presidentti Donald Trumpin valinnan myötä ja heijastuvat kansainvälisen yhteistyön vaikeuteen ilmastopolitiikassa.
Orastavia merkkejä kansan jakautumisesta identiteettiheimoihin on Suomessakin ilmassa. Huolimatta siitä, että poliittisten puolueiden kesken saavutettiin varsin laaja yhteisymmärrys tarpeesta kiristää ilmastotoimia niin Suomessa kuin EU:n tasollakin. Perussuomalaiset irtaantui puolueiden yhteisrintamasta ja toimii nyt protestikanavana niille, jotka näkevät ilmastoteoissa kaksinaismoralismia ja ”ituhippeilyä”.
Puolue vastustaa Suomen sitoutumista ilmastopolitiikan kiristyksiin tilanteessa, jossa iso osa saastuttajista lipeää vastuustaan. Puheenjohtaja Jussi Halla-aho onkin toistanut viime aikoina slogania, jonka mukaan ”Suomalainen savupiippu on ilmastoteko”. Ajatuksen taustalla on se, että liian tiukat ympäristönormit ajavat teollisuuden Kiinaan ja Intiaan.
Suomi on EU:n jäsenenä sitoutunut Pariisin ilmastosopimukseen ja kansainvälisiin velvoitteisiin ilmaston lämpenemisen pysäyttämiseksi 1,5 asteeseen. Osa kysyy edelleen, miksi – ovathan Suomen päästöt vain promillen luokkaa. Etenkin tiemaksut ja rajut esitykset autoilun hankaloittamisesta ovat saaneet monien karvat pystyyn. Mennäänkö tässä nyt liiallisuuksiin?
Huoli ilmaston lämpenemisestä on kansan keskuudessa väistämättä kuitenkin kasvanut. Harvassa ovat enää puheenvuorot, joissa ilmastonmuutos ja ihmisen osuus tähän kiistetään täysin. Ilmastodenialismin tilalle on noussut ilmastonimbyily.
– Esillä on paljon toimenpiteitä ja näkemystä siitä, että jotain pitäisi tehdä. Mutta ei kiitos tiemaksuja, koska ajan autoa. Ei kiitos lihaveroa, koska syön lihaa ja niin edelleen, kuvaa Weijo tämänhetkistä ilmapiiriä.
Kulutustutkija Weijon mielestä on olemassa kuitenkin hyviä syitä, miksi Suomen – pienenä maanakin – kannattaa olla ilmastonmuutoksen torjunnan etujoukoissa.
– Me olemme korkean koulutuksen maa ja tällaiset maat ovat juuri niitä, jotka tuottavat ne teknologiset ratkaisut, kun ilmastonmuutosta lähdetään isolla kädellä torjumaan.
Ratkaisuja – oli sitten kyse sähköautoista tai muista kestävän kehityksen teknologiatuotteista – on hankalampi myydä myös eteenpäin, ellei niitä ole kehitetty ja testattu kotimarkkinoilla.
– Suomalaisten ei pidä kuvitellakaan, että jos me laitamme nyt hiilidioksidipäästöt nollaan, maailma pelastuu. Se ei ole se logiikka, vaan logiikka on olla eturintamassa myymässä muille näitä ratkaisuja, jotka tulevat olemaan kysyttyjä – se on ihan selvä asia – kun miettii tätä IPCC:n raporttia, summaa Weijo.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row css=”.vc_custom_1548847841774{margin-top: 20px !important;}”][vc_column][rev_slider alias=”ilmastonmuutos-03″][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Timo Tyrväinen on entinen Aktia-pankin pääekonomisti, joka on nykyisin eläkkeellä ja toimii ilmastonmuutoksesta huolestuneiden kansalaisten perustaman Myrskyvaroitus-yhdistyksen puheenjohtajana. Hän on myös pääekonomisti Climate Leadership Coalition -yhdistyksessä, jonka toiminta-ajatuksena on tukea Suomen elinkeinoelämän kilpailukykyä maailmassa, joka on siirtymässä vähähiiliseen talouteen.
Tyrväinen korostaa, että ilmastonmuutokseen liittyy riskejä, mutta myös mahdollisuuksia.
– Poliittisessa keskustelussa vallitsee edelleen perspektiiviharha, jonka mukaan ilmastonmuutoksen torjumiseksi tehtäviä investointeja ajatellaan yhteiskunnalle koituvina kuluina. Mutta eihän talous toimi niin. Raha, joka investoinnista maksetaan, on jonkun toisen tulo. Rahaa ei ammuta avaruuteen, vaan se jää pyörittämään taloutta. Esimerkiksi OECD:n laskelmissa ilmastonmuutoksen hillitsemiseen kohdistuvat investoinnit ovat talouskasvun vauhdittumisen avaintekijä. Ilmastonmuutoksen hillitseminen ei siis hidasta talouskasvua, vaan vahvistaa sitä.
Tyrväisen mukaan rahoitusmarkkinoilla ja yrityksissä on alettu laajalti ymmärtää, että tappioriskit ovat isot, ellei ilmastonmuutokseen liittyviin haasteisiin osata varautua. Positiivisia esimerkkejä ovat suomalaiset energiayhtiöt, jotka kehittävät voimakkaasti toimintaansa pystyäkseen tarjoamaan puhtaampia ratkaisuja. Autoala on ymmärtänyt, että se joutuu luomaan nahkansa uudelleen. Sähköautoihin liittyy vielä paljon haasteita, mutta toimivien ratkaisujen synnyttäminen vie aina aikaa. Vähätuloisella ei ole toistaiseksi varaa sähköautoon, mutta sekin aika on oven takana. Tyrväinen muistuttaa, että ”olivathan kännykätkin markkinoille tullessaan herrojen herkkua ja toisin on nyt”.
– Muutaman vuoden aikana sekä yritys- että rahamaailmassa on tapahtunut iso murros. Pariisin ilmastosopimus oli erittäin tärkeä. Se sinetöi ymmärryksen, että maailma tarvitsee innovaatioita, joilla hiilidioksidipäästöt saadaan laskuun.
Tyrväisen mielestä Halla-ahon savupiippu-slogan on ”lyhytnäköistä ajattelua”.
– Auringonlaskun alojen keinotekoinen pönkittäminen on aina ja kaikkialla ollut kansallisten voimavarojen suurinta tuhlausta. Ajoissa toteutunut sopeutuminen on aina parempi sekä työllisyydelle että valtiontaloudelle. Lisäksi vähäpäästöisyydestä on tulossa yrityksille entistä tärkeämpi kilpailuvaltti ja mainetekijä myös Suomen vientimarkkinoilla.
Tyrväisen ajatusmaailmassa kansalainen on ilmastonmuutoksen torjunnassa niin sanotusti kukkulan kuningas. Hänen käyttäytymisensä ohjaa yrityksiä – ja poliitikkoja.
– Jos poliitikoilla on käsitys, että ilmastoteemat eivät kiinnosta äänestäjiä, ne eivät nouse politiikan päälistalle. Jos kansalaiset viestittävät kiinnostuksensa ilmastoasioihin omalla käyttäytymisellään, poliitikkojen agenda muuttuu.
Tyrväinen tyrmää näkemyksen siitä, että ilmastonmuutoksen torjunta ja talouskasvu eivät mahtuisi samaan laatikkoon.
– Maailmantalous kasvoi 2013–2016 yli kymmenen prosenttia. Samaan aikaan fossiilienergiapäästöt eivät kasvaneet lainkaan. Ja tämä tapahtui ennen Pariisin ilmastosopimusta ja sen vahvistamaa poliittista ohjausta ja innovaatiobuumia.
Suomen päästövähennyksillä ja hiilinieluilla ei ilmastonmuutosta ratkaista, mutta ”jos pystymme olemaan osa globaalin ongelman ratkaisua – tuottamaan sellaisia innovaatioita, joita maailma hamuaa – se voi olla meidän vaurastumisemme menestysresepti”, uskoo Tyrväinenkin.
”Olen parikymppinen helsinkiläinen, Flow-festivaalin valiokävijä. Olen syönyt ala-asteelta saakka kasvisruokaa, vaihtanut kauramaitoon ja härkikseen heti kun ne saapuivat Alepaan. Ostan palveluita esineiden sijaan, asun pienesti ja korjautan vanhoja vaatteitani. Kaikki tämä on turhaa näpertelyä verrattuna siihen, että singahdan trooppisiin lämpötiloihin käristämään itseäni, ottamaan selfieitä meriveden kähertämistä hiuksistani, tekemään ei-mitään”.
Helsingin Kirjamessujen ohjelmajohtaja Ronja Salmi kirjoitti 14.11 Helsingin Sanomien kolumnissaan siitä, miten ”Suomessa ei pysy järjissään marraskuussa ilman lentämistä”. Ja kuinka tämä on ”meidän parikymppisten luonnonystävien tragedia”. Kolumni nostatti monen verenpaineita sosiaalisessa mediassa, mutta Johannes Lehtonen antaa kirjoittajalle tunnustusta.
– Minusta on hyvä, että tässä myönnetään ongelma ja ristiriita, pohditaan sitä rehellisesti ja tuodaan se vuorovaikutuksen piiriin. Tässä on nuori nainen, joka on tietoinen ilmastoasioista, mutta tykkää myös rannasta ja lomista – niin kuin varmasti jokainen meistä.
Johannes Lehtosen mielestä tärkeää olisi, että jokainen löytäisi oman, itselleen luontevan tavan suhtautua ilmastonmuutokseen.
– Se, että ihmiset pantaisiin yhteen muottiin sen osalta, miten tässä pitäisi käyttäytyä – ei tunnu minusta oikealta.
Tämä kannattaa päättäjienkin muistaa, kun erilaisia toimenpiteitä ilmastonmuutoksen torjunnaksi pannaan toimeen. Etteivät jotkut ryhmät – kuten vaikkapa autoilijat – koe joutuvansa pelkästään tikunnokkaan.
– Fiksut poliitikot tekisivät nyt sellaisia toimia, että kansalaiset kokisivat, että kaikki ovat niin sanotusti samassa veneessä, miettii kulutustutkija Henri Weijo.
Mitä yhtenäisempi viesti ja tahtotila poliitikoilta ja puolueilta lähtee, sitä helpompi yritysten on varautua pitkän aikavälin investointeihin. Ja sitä hankalampi ilmastotoimia on leimata myöskään ”identiteettipolitiikaksi”, jos ne leikkaavat laajalti yhteiskuntaa.
Mitä tulee yksittäisten kansalaisten toimiin ilmaston hyväksi, pysyviä elämänmuutoksia voi olla hankala saavuttaa, jos ne mielletään ja koetaan ”uhrauksiksi”, arvioi kulutustutkija Weijo. Hyvänä esimerkkinä tähän liittyen käyvät uudenvuoden lupaukset. Ne harvoin pitävät, jos lähtökohtana on enemmän ulkoinen paine eikä ihminen koe olevansa itse sinut muutosten kanssa.
– Tai jos otetaan tämä tavaroista luopumistrendi, josta moni on nykyään aidosti innostunut. Sehän on ihan eri asia kuin jos joku tulisi asuntoosi ja vaatisi, että nyt 90 prosenttia tavaroista pois. Eihän kukaan siihen suostuisi.
Johannes Lehtosen mielestä ilmastonmuutos koskettaa ihmisen identiteettiä ja siihen liittyy väistämättä myös luopumista – kuten mihin tahansa muutoksiin. Tähän liittyviä kipeitäkään tunteita ei pidä lakaista maton alle.
– Olennaista tässä kaikessa on kuitenkin se, että meillä säilyy toivo. Se, mikä meillä on edessä, voi olla parempaa kuin se elämänmuoto, mitä nyt elämme. Ja tämähän on realiteetti, koska jos nykyinen elämänmuoto ei muutu miksikään ja maapallon lämpötila nousee reippaasti, se johtaa todella pahaan tilanteeseen.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row]