[vc_row][vc_column][rev_slider alias=”mahdoton-maa-01″ mode=”header”][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Suomessa istui 2010-luvulla seitsemän eri hallitusta. Se merkitsee, että hallituksen keski-ikä putosi puoleentoista vuoteen. Se on mitättömän vähän maassa, jossa ehdittiin jo tottua siihen, että hallitukset vaihtuvat neljän vuoden välein eduskuntavaalien jälkeen.
– En pidä tätä hyvänä. Suomessa on ratkaistavana isot ongelmat, jotka kysyvät pitkäjännitteisyyttä ja hermoja, joten niitä pitäisi olla päättäjäjoukossakin. Kehitys on päinvastaista ongelmiin nähden, sanoo e2 Tutkimuksen johtaja Karina Jutila.
Nykytila ei tosin ole mitenkään poikkeuksellinen, hän huomauttaa. Oikeastaan vasta 1980-luvulta lähtien hallitukset ovat olleet vallassa täydet neljä vuotta.
Vuoteen 1979 mennessä 62-vuotiaassa itsenäisessä Suomessa oli ollut 60 hallitusta. Vain yksi kesti nelivuotiaaksi saakka, Toivo Kivimäen (edistysp.) hallitus vuosina 1932–1936. Rauhan aikana lyhytikäisin hallitus on ollut Teuvo Auran virkamieshallitus vuonna 1970, joka hallitsi 63 päivää.
Tasaisempi aika alkoi oikeastaan vuonna 1983, sen jälkeen, kun Kalevi Sorsa (sd.) sai jatkokauden huolimatta siitä, että hänen kolmoshallituksensa vuosi oli ollut levoton. Sen jälkeen hallitukset istuivat järjestään neljä vuotta vuoteen 2003 saakka. Silloin pääministeri Anneli Jäätteenmäki (kesk.) joutui eroamaan 69 päivän jälkeen. Hänet korvasi keskustan varapuheenjohtajan paikalta Matti Vanhanen.
Kun 2010-luku alkoi, Suomea hallitsi Vanhasen kakkoshallitus, joka rakentui porvariyhteistyön varaan. Keskustan kumppaneina olivat kokoomus, vihreät ja RKP.
Vanhanen oli jo vuonna 2009 ilmoittanut, että hän luopuu politiikasta kesken kauden ja kertoi syyksi nivelrikon, joka vaatii leikkausta. Kesäkuussa 2010 hän jätti pääministerin tehtävät ja siirtyi Perheyritysten liittoon.
Vanhasen seuraajaksi keskusta valitsi Mari Kiviniemen (kesk.). Hallitusohjelma säilyi kuitenkin entisellään, samoin hallituspohja.
Kiviniemen hallitus istui tasan vuoden. Keskusta kärsi tappion kevään 2011 eduskuntavaaleissa ja jäi oppositioon.
Pääministeriksi astui nyt Jyrki Katainen (kok.), jonka hallitukseen kuuluivat SDP, vihreät, vasemmistoliitto, kristilliset ja RKP. Vasemmistoliitto kuitenkin erosi huhtikuussa 2014, koska se vastusti hallituksen päätöstä alentaa yhteisöveroa.
Vain viikkoa myöhemmin Katainen ilmoitti, että hän luopuu pääministerin ja puolueen puheenjohtajan tehtävistä, siis vuotta ennen vaaleja kuten Vanhanenkin. Katainen lähti Suomen EU-komissaariksi, ja pääministeriksi nousi Alexander Stubb (kok.).
Hallitusohjelma säilyi jokseenkin entisellään, samoin hallituspohja. Jo syyskuussa 2014 vihreät kuitenkin jätti hallituksen vastalauseena Fennovoiman ydinvoimaluvalle.
Kataisen ja Stubbin hallitukset valmistelivat kunta- ja sote-uudistusta, mutta työ jäi kesken, koska perustuslakivaliokunta piti sitä perustuslain vastaisena.
Vaikeasta hallitustaipaleesta kertoo sekin, että hallituspuolueet kauden lopussa äänestivät omia esityksiään vastaan. Hallituspuolueiden välit olivat kiristyneet jo keväällä 2014, kun SDP vaihtoi puheenjohtajansa Jutta Urpilaisesta Antti Rinteeseen. Urpilaisen ja kokoomusjohdon yhteistyö sujui paremmin kuin Rinteen ja kokoomusjohdon.
Keväällä 2015 keskusta voitti vaalit ja pääministerinä aloitti Juha Sipilä (kesk.). Hallitukseen tulivat mukaan kokoomus ja perussuomalaiset. Kesällä 2017 perussuomalaiset hajosi kahtia ja hallituksessa jatkoi Sininen tulevaisuus -osa. Sipilä harkitsi hallituksensa eroa, mutta perui sen viime hetkessä. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö totesi myöhemmin, että hän oli toivonut eroa.
Sipilän hallituksen tärkein työ oli saattaa valmiiksi sote-uudistus, mutta työ kaatui, koska perustuslakivaliokunta piti tätäkin perustuslain vastaisena. Runsaat viisi viikkoa ennen vaaleja Sipilä ilmoitti, että hänen hallituksensa hajoaa.
Sipilän hallitus kuitenkin jatkoi toimitusministeristönä. Samaan tapaan hallitukset toimivat yleensä eduskuntavaalien jälkeen ennen uuden hallituksen muodostamista. Nyt normaalikaavasta poikkesi Sipilän eroilmoitus jo ennen vaaleja.
SDP nousi viime kevään vaaleissa suurimmaksi puolueeksi, ja pääministerinä aloitti Antti Rinne (sd.). Hän erosi jo joulukuussa, koska keskusta menetti luottamuksen Rinteeseen Postin työriitaan liittyvien seikkojen vuoksi.
Rinteen hallitus oli vastaamassa välikysymykseen joulukuussa, ja oli epävarmaa, äänestävätkö kaikki keskustalaiset hallituksensa puolesta. Rinne jätti eronpyyntönsä ennen äänestystä.
Rinteen paikan pääministerinä otti Sanna Marin (sd.). Hallitusohjelma ja -pohja pysyivät entisellään. Rinne jatkaa toistaiseksi SDP:n puheenjohtajana.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row css=”.vc_custom_1580391667299{margin-top: 20px !important;}”][vc_column][rev_slider alias=”mahdoton-maa-02″][/vc_column][/vc_row][vc_row full_width=”stretch_row” css_animation=”fadeInUp” css=”.vc_custom_1580392030927{background-color: #000000 !important;}”][vc_column][vc_column_text]
”Jos poliittinen kerros vahvistuu, voi syntyä jähmeyttä, jossa viestit eivät kulje.”
Karina Jutila
[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Jutila sanoo, että marras-joulukuun hallituskriisi testasi suomalaista demokratiaa.
– Ja se myös osoitti, että demokratia toimii. Vaikka pääministeri menettää eduskunnan luottamuksen, tilanne pystytään korjaamaan yhteiskunnan halvaantumatta.
Oppositiossa tosin ei oltu tyytyväisiä tapaan, jolla Marin pääministeriksi nousi. Hänethän valitsi niukalla ääntenenemmistöllä SDP:n puoluevaltuusto, johon kuuluu 61 jäsentä. Se jää kauaksi ihannetilanteesta, jossa äänestäjät tietävät, keitä on tarjolla pääministerin tehtävään ja jossa he voivat vaaleissa ottaa asiaan kantaa.
Jutila huomauttaa, että SDP toimi tässä sääntöjensä mukaan ja siten juridisesti hyväksyttävällä tavalla: SDP:n sääntöjen mukaan puoluevaltuusto nimeää pääministeriehdokkaan, ja näin myös toimittiin. Valtuusto valitsi Marinin. Tämän hallitus puolestaan nauttii eduskunnan luottamusta.
Jutila korostaa, että kyseessä oli poikkeustilanne.
– Tästä ei voi tulla uusi vakio. Ei voi ajatella, että rakennetaan vaalien jälkeen hallitus sillä olettamuksella, että jos tämä ei toimi, vaihdetaan kokoonpanoa ennen vaaleja.
Hänen mielestään olisi ollut aivan mahdollista ajautua isompaankin kriisiin. Puolueiden välit olisivat voineet ajaa karille pahemminkin, mutta nyt sekä keskusta että SDP pystyivät tekemään ratkaisuja, vaikka keskusta ei enää luottanut Rinteeseen.
– Ja olisihan SDP voinut pitää kiinni Rinteestä ja sanoa, että hän on meille niin tärkeä valinta, ettemme anna periksi.
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö kiinnitti uudenvuodenpuheessaan huomiota hallitusten lyhytikäisyyteen. Hän sanoi, että äkkiseltään voisi ajatella parlamentarismin haurastuneen. Tarkemmin katsottuna näin ei ole.
– Yksikään hallitus ei ole kaatunut välikysymykseen eikä kertaakaan ole päädytty poliittiseen pattitilanteeseen. Oikeastaan päinvastoin. Kesken kauden eronnutta hallitusta on pikaiseen seurannut uusi hallitus lähes identtisellä ohjelmalla ja kokoonpanolla, Niinistö sanoi.
Presidentti korosti myös hallituksen yhtenäisyyden merkitystä. Hallitus toimii kollegiona, eli mitä yhdessä päätetään, siitä yhdessä vastataan.
– Tämä kiistaton yhteisvastuu on jäänyt vähemmälle huomiolle, mutta sen muistaminen voi sekä keventää pääministerin taakkaa että rohkaista häntä toimissaan.
Niinistön puhe innoitti aina aktiivisen Heikki Paloheimon pohtimaan asiaa. Paloheimo on valtio-opin emeritusprofessori ja hän keskustelee useilla eri foorumeilla politiikan tilasta. Hallitusten epävakaudesta hän kirjoitti Facebook-seinällään ja Helsingin Sanomissa.
Paloheimo epäilee, että yksi nykyisten hallitusten vaikeuksiin voi olla 1990-luvulla tehty valtioneuvostouudistus. Tuolloin hallituksen työnjakoa muutettiin siten, että valtioneuvoston yleisistuntoon tuotiin aiempaa vähemmän asioita käsiteltäväksi. Vastaavasti yksittäisten ministerien valtaa oman toimialan asioihin lisättiin.
Uudistuksen tarkoitus oli hyvä. Hallituksen työmäärä oli kasvanut, eikä se enää kyennyt käsittelemään kaikkia pöydälle tulevia asioita. Siirtämällä niitä ministeriöihin hallitus pystyi keventämään yhteistä työtaakkaansa.
Paloheimon mukaan uudistuksesta seurasi, että hallituksen päätöksenteko hajosi ministeriöihin, vaikka kaikkien puolueiden pitäisi sitoutua koko hallituksen esityksiin.
– Päätöksentekoa keventämään tarkoitetun muutoksen tarkoittamattomana sivuvaikutuksena näyttää käyneen niin, että valtioneuvosto ei riittävästi keskustele poliittisista ratkaisuistaan kollegiona, in corpore.
Pääministerin asemakin muuttui uudistuksessa.
– Hänen tehtävänsä on saada hallitus, sen ministerit ja puolueet sitoutumaan yhteisesti hyväksyttävissä olevaan toimintalinjaan. Sitä ei saa aikaan ilman yhteisiä keskusteluja, yhteistä kollegiaalista toimintaa.
Paloheimon tuomio on tyly:
– Yhteiseen toimintalinjaan sitouttamisessa kaikki 2010-luvun pääministerit ovat epäonnistuneet.
Karina Jutila muistuttaa, että kunkin puolueen ministerit ja näiden erityisavustajat jakavat seurantavastuut, jotta he pysyvät selvillä, mitä muiden puolueiden ministerit valmistelevat. Tämän tarkoituksena on paikata yhteisten kokoontumisten vähenemistä. Hän epäilee, että mallissa on puutteita.
– Seurantavastuut ovat olemassa, mutta se saattaa olla enemmän edunvalvontaa eikä sitä, että yhdessä kokoonnutaan pohtimaan ja linjaamaan.
Jutila sanoo, että Rinteen hallituksen kaatuminen on selvä osoitus pääministerin ontuvasta roolista.
– Yhteishenki jäi rakentumatta. Hallitukseen ei siirtynyt se tekemisen fiilis, joka oli hallitusohjelman rakentamisen aikoihin.
Jutila lainaa ex-puoluesihteeri Mikael Jungneria (sd.) ja sanoo, että pääministerin tärkein tehtävä ei ole käskyttää ministereitä, vaan tarjota näille tuulensuojaa päätösten tekemiseen. Tätä suojaa hänen pitää tarjota etenkin muiden kuin oman puolueen ministereille.
Näkyvä esimerkki hajautuneen päätöksenteon ongelmista saattaa löytyä aivan lähihistoriasta: Hallitus ei päättänyt kollegiona, pitäisikö al-Holin pakolaisleirillä olevat suomalaislapset ja äidit tuoda Suomeen, vaan asiaa hoiti yksin ulkoministeri Pekka Haavisto (vihr.).
Menneisyydestä puolestaan löytyy esimerkkejä hyvästä yhteistyöstä hallituspuolueiden välillä, Jutila muistuttaa. Keskustan Johannes Virolainen ja SDP:n Kalevi Sorsa toimivat 1970-luvulla punamultayhteistyön takuumiehinä, ja olivat myös ystäviä keskenään. Parikymmentä vuotta myöhemmin Paavo Lipponen (sd.) ja Sauli Niinistö (kok.) muodostivat sinipunan ytimen.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row css=”.vc_custom_1580391667299{margin-top: 20px !important;}”][vc_column][rev_slider alias=”mahdoton-maa-03″][/vc_column][/vc_row][vc_row full_width=”stretch_row” css_animation=”fadeInUp” css=”.vc_custom_1580392030927{background-color: #000000 !important;}”][vc_column][vc_column_text]
”Yhteiseen toimintalinjaan sitouttamisessa kaikki 2010-luvun pääministerit ovat epäonnistuneet.”
Heikki Paloheimo
[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Ministerien työmäärän kasvaessa on tehty muutakin kuin siirretty päätöksentekoa siiloihin. Ministerien avustajien määrä on kasvanut. Paloheimo toteaa, että ensimmäisen kerran ministereille tuli poliittinen sihteeri Sorsan hallitukseen vuonna 1972. Silloin näitä oli 17.
1990-luvun alussa erityisavustajia oli 24, ja vuonna 2004 heitä oli 38. Jyrki Kataisen hallituksessa vuosina 2011–2014 ministereitä avusti 48 henkilöä, ja luku sisältää myös valtiosihteerit. Juha Sipilä vähensi määrän 42:een.
Rinteen hallituksessa oli 65 erityisavustajaa, Marinilla on 69. Kun mukaan luetaan valtiosihteerit, avustajien määräksi tulee 82.
Paloheimo huomauttaa, että jos mukaan luetaan ministeriöiden kansliapäälliköt, ministerien virkasihteerit, eduskunta-avustajat ja erityisavustajien sihteerit, avustajien määrä noussee yli 150:n.
Asialla on merkitystä hallituksen päätöksenteon kannalta, hän sanoo.
– Kannattaa muistaa, että sen paremmin virkamiehet kuin poliittiset avustajat eivät ole vain nöyriä kansan palvelijoita vaan heillä on myös omat intressinsä, jotka usein liittyvät oman viraston resurssien lisäämiseen tai valta-asemien vahvistamiseen.
Erityisavustajia palkataan helpottamaan päätöksentekoa, mutta Paloheimon mielestä edes määrän ”huikea” kasvattaminen ei automaattisesti korjaa päätöksenteon puutteita.
Jutila vahvistaa, että politiikan prosessien johtaminen ei ehkä ole kehittynyt samaa tahtia kuin avustajien määrä on lisääntynyt. Hän sanoo, että hallituksen toimintakyky on perinteisesti nojannut siihen, että poliittinen johto ja virkamiesjohto tekevät saumatonta yhteistyötä.
– Jos poliittinen kerros vahvistuu, voi syntyä jähmeyttä, jossa viestit eivät kulje.
Myös talousvaikuttaja Björn Wahlroos on pohtinut suomalaisen päätöksenteon halvaantumista. Hän ei kuitenkaan keskity hallituksen työnjakoon tai avustajien määrään.
Sen sijaan Wahlroos kajoaa pamfletissaan Hiljainen vallankumous (Eva 2017) kaikkein pyhimpään: hänen mielestään syyllinen on Suomen perustuslaki.
– Suomi on saanut perustuslain, joka on merkittävällä tavalla vaikuttanut maan poliittiseen lamaannukseen.
Wahlroos sanoo, että perustuslaki on siirtänyt valtaa presidentiltä eduskunnalle ja hallitukselle, mutta samalla se on johtanut kyvyttömyyteen viedä päätöksiä läpi. Poliittisista kysymyksistä on tullut perustuslakikysymyksiä. Valta on siirtynyt asiantuntijoille, ”perustuslakipapistolle”, hän moittii.
Jutila sanoo, ettei ainakaan kokonaan allekirjoita Wahlroosin väitteitä.
– Olen eri mieltä siitä, että valtiosääntöoppineet olisivat ongelma Suomelle. Eivät ole.
Hänen mukaansa yksi suomalaisen järjestelmän vahvuuksista on, että asiantuntijoiden osaamista käytetään hyödyksi.
– Tutkijoilla olisi enemmänkin annettavaa kuin mitä nyt käytetään.
Wahlroos harmitteli jo yli kaksi vuotta sitten, miten sote-uudistus näyttää joutuneen vaikeuksiin perustuslain takia. Viime keväänä sote sitten kaatuikin siihen ja kaatoi mukanaan Sipilän hallituksen.
Jutila sanoo, ettei mielellään ota kantaa soten yksityiskohtiin, koska ei tunne kaikkia sivutarinoita. Hän kuitenkin toteaa, että on korkea aika pystyä päättämään jotain.
– Kansalaisena toivon, että tämä on viimeinen kerta, kun sotea yritetään. Jos sitä ei tälläkään kertaa pystytä tekemään, täytyy eliitissä tapahtua ennennäkemätöntä itsekriittistä ajattelua.
Sauli Niinistö kiinnitti puheessaan huomiota myös inhimillisiin seikkoihin. Pääministeriltä vaaditaan työssään paljon ja häntä tarkkaillaan jatkuvasti, presidentti sanoi.
– Hallituksen keulakuvana hän jää näkyvimmin vastaamaan yleisölle ja omilleen ratkaisuista, jotka eivät aina kaikkia miellytä. Jos samalla suosio tai kannatus heikkenee, paineet kasvavat. Yksittäinen virhe tai epäonnistuminen voi ne laukaista.
Jutila laajentaa kysymyksen koskemaan kaikkia ministereitä. Hän sanoo, että nykyinen politiikka näyttäytyy helposti hullunmyllynä.
– Ei ole hyvä, että ministerin jalat koskettavat maata vain juhannuksena ja jouluna ja että kaikkina muina päivinä hän on paineissa ja ylivireystilassa.
Jos ministeri ei kestä, hänet vaihdetaan toiseen. Näin syntyy poliittinen kertakäyttökulttuuri, sanoo Jutila.
– Vaalien jälkeen heitetään jokin kokoonpano hallitukseen ja katsotaan, miten ne pärjäävät. Oletus on, että seuraavien vaalien jälkeen tulee seuraava kokoonpano. Yhtäkkiä huomataan, että meni 16 vuotta.
Aika kuluu, sen joutuu huomaamaan Marinin hallituskin. Työ on alkutekijöissään, ja käytännössä sillä on aikaa enää kolme vuotta ennen kuin puolueet alkavat asettua vaalimoodiin seuraavia eduskuntavaaleja varten. Edellytys on siinäkin, että hallitus kestää loppuun saakka; kokoomus ahdistelee kannatusalhossa makaavaa keskustaa lähes päivittäin siitä, että tämä käänsi kelkkansa ja lähti mukaan sd-vetoiseen hallitukseen.
Jutila sanoo, että pattitilanteiden purkamiseksi Suomessa pitäisi olla vaihtoehtona myös vähemmistöhallitus.
– Sen pitää olla keinovalikoimassa.
Itsenäisyyden alkuaikoina vähemmistöhallituksia – jossa hallituspuolueilla on vähemmän kuin sata kansanedustajaa kaksisataapaikkaisessa eduskunnassa – koottiin useinkin. Viimeinen vähemmistöhallitus istui vuonna 1977, ja sitä johti Martti Miettunen. Se kesti vain 229 päivää.
Siitä lähtien kaikilla hallituksilla on ollut eduskunnan enemmistö takanaan. Jutila sanoo, että on vaikea löytää yhtä syytä, miksi Suomessa takerrutaan tiukasti enemmistöihin. Taustalla vaikuttavat edellisen perustuslain määrävähemmistösäädökset ja perinne, hän arvelee.
– On ajateltu, että kun enemmistöt saadaan yhteisen tekemisen taakse, se on turva, ja se suojelee perustuslakia ja instituutioita.
Suomi poikkeaa tässä muista Pohjoismaista. Esimerkiksi Norjassa vähemmistöhallitus on enemmän sääntö kuin poikkeus, ja Tanskassakin ne ovat yleisiä. Ruotsissa istuu parhaillaankin sd-vetoinen vähemmistöhallitus.
Käytännössä enemmistön puuttuminen tarkoittaa, että hallitus joutuu laatimaan sellaisia lakiesityksiä, joita ainakin osa myös oppositiosta voi kannattaa. Vain sillä tavoin ne voivat saada eduskunnan hyväksynnän.
– Vähemmistöhallituksen hyvä puoli on, että se laventaa vastuunkantajien joukkoa, koska politiikka menee eduskuntapainotteisemmaksi. Uskon, että sillä on yhteisvastuun kannalta hyvä vaikutus, Jutila sanoo.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row full_width=”stretch_row” css_animation=”fadeInUp” css=”.vc_custom_1580392280216{margin-top: 20px !important;background-color: #000000 !important;}”][vc_column][vc_column_text]
”Suomi on saanut perustuslain, joka on merkittävällä tavalla vaikuttanut maan poliittiseen lamaannukseen.”
Björn Wahlroos
[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row]