[vc_row][vc_column][rev_slider alias=”emilia-kullas-01″ mode=”header”][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Lokakuun alussa Elinkeinoelämän valtuuskunta Eva kutsui tiloihinsa ihmisiä pohtimaan, pitäisikö teknojättien valtaa ja toimintavapautta rajoittaa. Evan väki arveli etukäteen, että ehkä sinne parikymmentä vierasta saapuu, onhan nykyään vaikeaa saada ihmisiä irti töistään.
Lopputulos oli, että Arkadiankadun seminaarihuone oli kuin ammuttu täyteen. Viimeiset saapujat joutuivat seisomaan. Intensiivistä keskustelua seurasi ja siihen osallistui luokallinen lukiolaisia, aktiivisia eläkeläisiä ja kaikkea siltä väliltä.
Teknojättikeskustelu aloitti Evan aamuseminaarit, jotka kulkevat nimellä Eva Virkku. Ne ovat ensimmäinen näkyvä uudistus johtaja Emilia Kullaksen kaudella. Hän korostaa, ettei keksinyt Virkkua yksin, vaan se syntyi ryhmätyönä.
– Ei voi sanoa, kenen ideasta Eva Virkku lähti. Se on yhteistyön tulosta.
Kullas aloitti Evan johtajana toukokuussa. Eva puolestaan on Suomen ensimmäisiä ajatuspajoja, ja se on perustettu vuonna 1974 edistämään markkinataloutta.
Kullas sanoo, että termi ajatuspaja ei innosta häntä, koska ”ei täällä mitään taota”. Ajatushautomo taas kuulostaa siltä, että joku saa suuren ajatuksen ja muut kokoontuvat ympärille hautomaan sitä.
– Think tank on sana, jolle ei ole hyvää suomennosta. Paremman puutteessa käytän ajatushautomoa.
Hän muistuttaa, että kun Eva perustettiin, tavoitteena ei ollut pelkästään elinkeinoelämän etujen ajaminen. Niihin aikoihin Neuvostoliitto ohjaili Suomea, ja Evan perustajat huolestuivat, mihin suuntaan maamme kulkee.
– He pelkäsivät, että Suomi luisuu yhä kauemmas länsimaisesta demokratiasta ja ajatuksen vapaudesta.
Nyt samanlaista pelkoa ei ole, mutta uusia uhkia on tullut tilalle. Kullaksen mielestä mielipiteiden kärjistyminen on saanut yleisen ilmapiirin tulehtumaan, ja keskustelun siirtyminen someen pahentaa tilannetta. Lääkkeeksi hän tarjoaa Eva Virkun kaltaisia tapahtumia.
– Entistä tärkeämpiä ovat tilaisuudet, joissa ihmiset oikeasti kohtaavat ihmisiä.
Kullas, 49, on syntynyt Vaasassa ja käynyt siellä koulunsa. Äiti työskenteli sairaanhoitajana ja isä oli postimies. Kullas on itsekin nuorena lajitellut joulukortteja ja vähän jakanutkin. Hän sanoo, että Postin rakennemuutos on ollut käynnissä vuosikymmenien ajan, mikä helposti unohtuu.
– Huonosti ymmärretään, miten rajusti Postin perusliiketoiminta putoaa.
Muutoksen dramaattisuudesta kertoo, että valtio-omistaja ei ole pystynyt päättämään, millä tavalla Posti pitäisi uudistaa. Linja heittelehtii: Juha Sipilän (kesk.) hallitus oli viemässä Postia pörssiin, kun taas sd-johtoinen hallitus torjuu muutokset ja lupaa säilyttää palkat ennallaan tai melkein ennallaan.
Kullas sanoo, että muutosta ei voi välttää.
– Ei voi ajatella, että pakitetaan ja tehdään postista valtion virasto. Veronmaksajien rahat eivät riitä siihen, Kullas sanoo.
Kun Postin lakkoon marraskuussa etsittiin ratkaisua, silloinen pääministeri Antti Rinne (sd.) perusti neljän hengen sovitteluryhmän johtamaan työtä. Syynä ryhmän perustamiseen oli, että valtakunnansovittelijan johdolla ratkaisua ei ollut löytynyt.
Kullaksen mielestä oli huono asia, että valtakunnansovittelija sivuutettiin.
– Toivottavasti ei käynyt niin, että valtakunnansovittelijan instituutiota horjutettiin pysyvästi.
Lukion jälkeen Kullas työskenteli levykaupan myyjänä ja sairaalan laitosapulaisena. Neljä kesää hän tiskasi astioita, oli messityttönä ja paiski töitä kylmäkkönä Vaasa–Uumaja-laivalla.
Muutama vuosi kului, kunnes mielessä alkoi itää ajatus, elämässä voisi tehdä muutakin. Ensimmäiseksi Kullas opiskeli kasvatustieteen approbaturin avoimessa yliopistossa. Lukumotivaatiota hän haki kirjoittamalla monistepinon päälle tekstin ”muista miltä kumihanska haisee”. Se viittasi suojavarusteisiin, joita laivan tiskaajat käyttivät.
Seuraava askel oli lähteä opiskelemaan viestintää Vaasan yliopistoon. Elämänura alkoi muotoutua, kun hän opintojen lomassa kirjoitteli ensin keikka-arvioita lehtiin ja meni sitten kesätoimittajaksi Pohjalaiseen.
Jossain kohdin kesää toimituksen johto kyseli, kuka haluaisi tehdä taloustoimittajan töitä, ja kun kukaan ei ilmoittautunut vapaaehtoiseksi, Kullas nosti kätensä.
Näin jälkikäteen tuo kädenkohotus näyttää ratkaisevalta, onhan Kullas kohonnut varsin merkittäville jakkaroille suomalaisessa talouslehtibisneksessä. Hän käväisi uransa alussa Kauppalehdessä ja seurasi siellä osakemarkkinoita, mutta ennen kaikkea hänet muistetaan Talouselämä-lehdessä tehdystä työstä. Hän aloitti rivitoimittajana, kohosi ensin uutispäälliköksi, siitä toimituspäälliköksi, päätoimittajan sijaiseksi ja lopulta päätoimittajaksi, ennen kuin hän siirtyi Evaan.
Talouselämä on vuosituhannen vaihteesta lähtien selvittänyt vuosittain, ketkä ovat Suomen yritysmaailman sata vaikutusvaltaisinta naista. Kullas sanoo, että 2000-luvun alussa nainen yrityksen ylimmässä johdossa tai hallituksessa oli harvinaisuus. Helsingin pörssin kymmenen suurimman yhtiön joukosta löytyi monta yritystä, joiden hallituksessa ei ollut yhtään naista. Yleisesti väitettiin, että hallituksiin ei löydy päteviä naisia eikä heitä edes kiinnosta.
– Muutos näytti toivottoman hitaalta. Ajattelin, että tämä on kuin mannerjää, joka ei sula koskaan, Kullas sanoo.
Kullas kannatti naiskiintiöitä. Jos mikään muu ei auta, tarvitaan kiintiöitä, hän ajatteli. Tilanne kuitenkin muuttui. Yksi merkittävä askel oli, kun valtio vuonna 2004 asetti tavoitteeksi, että valtionyhtiöiden hallituksen jäsenistä on 40 prosenttia naisia. Ja vuonna 2008 Arvopaperimarkkinayhdistys suositteli, että yhtiöiden hallituksissa istuisi sekä miehiä että naisia.
– Naisten asema suomalaisen talouden johtopaikoilla on muuttunut radikaalisti paremmaksi. Tähän ei useinkaan kiinnitetä huomiota, Kullas sanoo.
Hän huomauttaa, että nykyään ei enää ole harvinaista, että prosessiteollisuuden isoa pörssiyhtiötä johtaa nainen. Vielä takavuosina ajatuskin tuntui tavattomalta.
– Sama koskee muutakin yhteiskuntaa. Aina nähdään tämänhetkiset ongelmat, mutta ei katsota taaksepäin. Silti moni asia on muuttunut paremmaksi.
Näistä syistä Kullas ei enää kannata naiskiintiöitä yhtiöiden hallituksiin.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row css=”.vc_custom_1577708236596{margin-top: 20px !important;}”][vc_column][rev_slider alias=”emilia-kullas-02″][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Naisten aseman lisäksi Kullasta on pitkään kiinnostanut sijoittaminen. Kymmenen vuotta sitten hän yhdisti nämä kaksi kiinnostuksen kohdettaan ja kirjoitti yhdessä toimittaja Ninni Myllyojan kanssa kirjan Mitä jokaisen kotiäidin (ja muidenkin naisten) tulee tietää sijoittamisesta.
Molemmilla oli pienet lapset, ja pörssissä oli ”kaikkien aikojen alennusmyynti”, kun Kullas ja joukko kavereita istui kahvilassa.
– Sanoin, että harmittaa kun ei ole rahaa. Että tekisi mieli vaikka myydä yksi sisäelin, jotta voisi ostaa osakkeita, Kullas kertoo.
Kaverit janosivat lisää tietoa, ja eloisan keskustelun seurauksena Kullas ja Myllyoja päätyivät kirjoittamaan nimenomaan naisille suunnatun sijoitusoppaan. Neljä vuotta myöhemmin syntyi kakkososa ja kolmas ilmestyy lähiaikoina.
Kullas sanoo, että huolimatta yleisestä tasa-arvokehityksestä raha tuottaa monille naisille edelleen kielteisiä tunteita. Päällimmäinen niistä on häpeä.
– Nainen kokee harvoin, että hän on omien rahojensa ohjaksissa. Minun ja Ninnin (Myllyoja) vahva aatos on, että naisten pitää ottaa omat rahansa haltuun.
Suomalaisten pankkitileillä makaa tällä hetkellä noin 90 miljardia euroa, vaikka reaalikorko on negatiivinen. Suomalaiset siis menettävät rahaa. Samaan aikaan kansa keskimäärin vanhenee, mistä seuraa, että valtion on yhä vaikeampi jakaa vaurautta julkisista varoista.
– Suomen väestörakenne muuttuu nopeimmin Euroopassa. On olemassa tuiki tarpeelliset syyt usuttaa veroporkkanoilla suomalaisia säästämään ja sijoittamaan, Kullas sanoo.
Viime vaalikaudella maan hallitus innosti sijoittamaan osakkeisiin ja rahastoihin, koska niissä raha yleensä säilyttää arvonsa paremmin ja kasvaa vieläpä korkoa. Hallitus toi Suomeen osakesäästötilin, joka otetaan käyttöön vuoden 2020 alussa.
Kaikki eivät ole innostuneet osakesäästötilistä. Nykyinen liikenne- ja viestintäministeri Timo Harakka (sd.) totesi vuosi sitten, että se on hyväosaisten etuja ajava ”verohärpäke”. Niin ikään työntekijäjärjestö SAK on vastustanut tiliä.
Kullas ihmettelee SAK:n vastustusta. Esimerkiksi Tanskassa sikäläinen ”sak” eli LO nimenomaan vaati osakesäästötiliä.
– Aivan päinvastoin kuin meillä! Siellä ajateltiin, että työntekijöillä pitää olla mahdollisuus saada osansa pääomasta, koska muuten heillä ei ole globaalissa työnajossa muuta mahdollisuutta kuin jäädä palkollisiksi.
Ruotsissa taas perustettiin valtiovallan johdolla allemansfondit eli kansanrahastot jo vuonna 1984. Erityisen aktiivisia olivat sosiaalidemokraatit, jotka halusivat, että Ruotsin kansa säästää ja vaurastuu osakerahastoilla.
Kullas katsoo, että Suomessa on menneiltä ajoilta jäänyt päälle ”köyhyyspuhe”.
– Kaikki vaurastumiseen ja sijoittamiseen liittyvät keskustelut alkavat ja loppuvat sanoihin ”mutta kun kaikki eivät voi”, vaikka Suomi on vaurastunut niin paljon viime vuosikymmenten aikana.
Eva teettää parhaillaan selvitystä kansankapitalismista ja julkaisee raporttinsa ensi vuoden alussa.
Kullas panee toivonsa nuoriin. Hänen mielestään kaksikymppiset puhuvat rahasta luontevammin kuin edeltävät sukupolvet. Osakkeiden ja säästämisen maailma ei enää ole outo, mihin on vaikuttanut sekin, että rahamaailman sanasto on avautunut ja muuttunut ymmärrettäväksi.
– Nuoret puhuvat osakesäästämisestä kuin kuntosalitreenistä.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row]