[rev_slider alias=”juri-ukrainasta” mode=”header”][/rev_slider]On toukokuu 1968. Eletään Prahan kevättä, tunnelmat Euroopassa ovat optimistisemmat kuin aikoihin. Voisiko kylmä sota olla pian ohi?
Helsingissä liikemies Onni Niinikoski selailee Kremlin julkaiseman suomenkielisen Neuvostoliitto-aikakauslehden tuoreinta numeroa ja kiinnostuu siinä julkaistuista ukrainalaisen taidemaalari Juri Himitšin (1928–2003) töitä esittävistä värikuvista.
Jos joku maalaa näin kiinnostavasti, hänen täytyy olla poikkeuksellisen kiinnostava itsekin, Niinikoski päättelee. Toiminnan miehenä hän sanelee saman tien lehden toimitukseen Moskovaan englanninkielisen kirjeen.
– Voinette välittää hänelle parhaat terveiseni ja kertoa hänelle, että hän on tervetullut vierailemaan Helsingissä tänä kesänä, Niinikoski kirjoittaa.
Himitš olisi kenties ollut pian Suomessa, jos Alexander Dubčekin uudistuslinja Tšekkoslovakiassa olisi voinut jatkua ja johtaa jännitteiden lientymiseen Euroopassa. Sitä Neuvostoliitto ei sallinut, vaan elokuussa Prahan kevään unelmat murskautuivat telaketjujen alle. Myös Suomi varautui kriittisimpinä päivinä uuteen sotaan.
Niinikosken esittämä kutsu oli kuitenkin ehtinyt välittyä Moskovasta Himitšille, joka päätti oitis, että sen tarjoamaan mahdollisuuteen oli tartuttava. Osa lähipiiristä suhtautui kannustavasti, toiset pitivät ajatusta matkasta kapitalistiseen Suomeen pähkähulluna haaveiluna.
Varauksellisuuteen olikin aihetta, sillä arkkitehtitaustainen Himitš ei ollut ottanut vastaan kommunistipuolueen jäsenyyttä ja piti avoimesti yhteyttä tunnettuihin toisinajattelijoihin. Sellaisilla eväillä ei suljetusta Neuvostoliitosta eikä varsinkaan Ukrainasta olisi pitänyt olla mitään asiaa.
Mutta taiteilija ei antanut periksi. Hän ponnisteli sinnikkäästi asiansa eteen, kulki edestakaisin Kiovan ja Moskovan välillä ja seurasi, kuinka neuvostoviranomaiset pyörittivät ratkaisua kuukaudesta toiseen byrokratiansa rattaissa. Matkustuskieltoa hänellä ei enää ollut, muttei myöskään lupaa matkansa toteuttamiseen.
Lopulta Himitš huomasi olevansa ratkaisevan valinnan edessä. Oli joko palattava normaaliin neuvostoarkeen, kuten yhä useampi suositteli, tai kerättävä rohkeutensa ja yritettävä vielä kerran.
Himitš päätti yrittää. Hän palasi Moskovaan, puhui itsensä miliisien ohi Suomen suurlähetystöön ja huomasi pian esittävänsä asiaansa tupakansavuisessa biljardihuoneessa. Siinä hän onnistui ilmeisen vakuuttavasti, sillä viisumi myönnettiin saman tien.
Nyt Suomen-vierailun tiellä oli enää synkkämaineisen tiedustelupalvelu KGB:n viimeinen puhuttelu.
– Aiotte maalata tauluja Suomessa, KGB-upseeri totesi.
– Te voitte kyllä maalata, mutta te ette saa myydä ettekä edes lahjoittaa taulujanne suomalaisille kapitalisteille. Jokainen valmis taideteos on neuvostovaltion omaisuutta, ei suinkaan taiteilijan, joka sen on tuottanut.
Allekirjoitettuaan asiakirjan, jossa hän sitoutui KGB:n asettamiin ehtoihin ankarien seuraamusten uhalla, Himitš oli vihdoin vapaa matkustamaan.
Helsingissä Onni Niinikoski majoitti hänet tilavan kotinsa vierashuoneeseen, ja aikaa riitti myös autoretkiin pitkin eteläistä Suomea.
Himitš halusi ottaa lyhyestä ajasta irti kaiken mahdollisen ja maalasi miltei yötä päivää. Matkan aikana syntyi yhteensä lähes viisikymmentä taulua. Parin viikon vierailu kesällä 1969 muodostui taidemaalarille käänteentekevä kokemus, josta hän ammensi innoitusta myöhemmällä urallaan.
Vaikka Himitš työskenteli Suomessa hyvin intensiivisesti, hän ehti silti solmia isäntänsä kanssa ystävyyssuhteen, joka jatkui tiiviinä kirjeenvaihtona Niinikosken kuolemaan saakka. Ihailemaansa Suomeen hän ei enää koskaan päässyt palaamaan.
Taiteilijan pojan Mihailo Himitšin muistoihin ja säilyneeseen arkistoaineistoon perustuvan tarinan kertoi Verkkouutisille ukrainalainen kulttuurivaikuttaja Tetjana Kalita, kiovalainen taidegalleristi ja Kansainvälinen kulttuuridiplomatian instituutti -kansalaisjärjestön johtaja.
Himitšin Suomessa maalaamista töistä koottu näyttely oli esillä Kiovassa marraskuussa 2016 ja Helsingin Musiikkitalossa tämän vuoden alussa. Helsingissä hänen töihinsä kävivät tutustumassa myös Ukrainan presidentin puoliso Marina Poroshenko ja rouva Jenni Haukio.
Miltei viisikymmentä vuotta Himitšin Suomen-vierailun jälkeen kävi ilmi, ettei hän sittenkään ollut noudattanut KGB:lle antamaansa sitoumusta aivan kirjaimellisesti. Toisin kuin taiteilija oli perhettään suojellakseen kertonut, hän oli antanut Onni Niinikoskelle kaksi maalaustaan, jotka tämän pojat olivat aikanaan perineet.
Kalitan johdolla toimiva kulttuuridiplomatian instituutti pyrkii edistämään ukrainalaisen kulttuurin kansainvälistä tunnettuutta.
– Virallinen Ukraina ei kykene panostamaan siihen riittävästi. Me haluamme maailman kuulevan Ukrainasta omalla äänellämme. Olisi tärkeää, ettei Ukraina olisi enää objekti, vaan subjekti, hän sanoo.
Yksi instituutin projekteista on laajasti eri alojen taiteilijoita yhteen kokoava Genius loci – paikan henki.
Ensimmäinen mittava sen puitteissa toteutettu hanke sijoittui Italiaan. Elokuussa 2018 on vuorossa Suomi – teemana 120 vuotta arkkitehti Alvar Aallon syntymästä.
– Gesamtkunstwerk, taiteiden synteesi, kiehtoi Aaltoa ja innostaa nyt ukrainalaisia kuvataiteilijoita, muusikoita, muotitaiteilijoita ja teatterintekijöitä, Konsepti ansaitsee toisinnon uudessa ajassa, Kalita sanoo.
Keskusteluun Ukrainan itsenäisyydestä oli Suomessa käyneellä Himitšillä 1990-luvun alussa hänen poikansa mukaan selkeä ja intohimoinen viesti.
– Hän kuvaili pientä, kaunista maata, joka oli paljon pienempi kuin Neuvostoliitto, mutta josta tuli menestystarina juuri siksi, että se irtautui Venäjästä, Mihailo Himitš kertoo isänsä Suomi-maalauksia esittelevässä näyttelykirjassa syksyllä 2016.