[rev_slider alias=”petrov-1″ mode=”header”][/rev_slider]
Oli keskiyö ja Stanislav Petrovia väsytti. Everstiluutnantti teki pitkää päivää huippusalaisessa bunkerissa sadan kilometrin päässä Moskovasta. Hän oli ottanut toisen komentajan vuoron omansa perään aikataulusotkun vuoksi.
Petrov oli vastuussa Serpuhov-15-keskuksesta. Siellä analysoitiin satelliiteista ja muista ennakovaroitusjärjestelmistä tulevia tietoja. Serpuhovissa havaittaisiin ensimmäisenä, jos Yhdysvallat päättäisi aloittaa ydinsodan ja ampuisi ohjuksia Neuvostoliittoon.
Petrov silmäili laiskasti yhtä kymmenistä näytöistään, kun hälytys alkoi soida. Yhdysvalloista laukaistu ydinohjus kiiti kohti Neuvostoliittoa. Tieto tuli eräästä Neuvostoliiton seitsemästä Oko-satelliitista.
Vuosikausien koulutuksen opit kaikuivat everstiluutnantin päässä. Tilanne tuntui väärältä. Amerikkalaiset eivät aloittaisi sotaa yhdellä ohjuksella – sehän olisi itsemurha. Hän hengitti syvään ja yritti rauhoittua. Vuotta aiemmin käyttöön otetut Oko-satelliitit olivat reistailleet aiemminkin.
– Väärä hälytys, Stanislav Petrov julisti hermostuneelle valvomolle nollatessaan järjestelmän.
Tasan kahden minuutin päästä hälytys parahti soimaan uudestaan. Yhdysvalloista oli juuri laukaistu toinen ohjus. Sitten kolmas, neljäs ja viides. Päänäytöllä välkkyi jättimäinen verenpunainen teksti START.
Petrov sylki käskyjä ja tutki laitteitaan. Komentajan tuoli tuntui paistinpannulta. Hän yritti nousta seisomaan, mutta ei tuntenut jalkojaan. Punainen nappi sykki pöydällä ja keskuksen muut upseerit anelivat päätöstä.
– Tee se! Tee se!
Everstiluutnantti tiesi mitä tapahtuisi, jos hän ilmoittaisi eteenpäin, että Yhdysvaltojen hyökkäys oli totta. Vastaisku omilla ydinaseilla olisi totaalinen ja se tehtäisiin heti. Kymmenet kaupungit ja sotilaskohteet valtameren toisella puolella muuttuisivat tuhkaksi.
Sodan aloittajalla ei olisi enää väliä. Seuraavaksi amerikkalaiset ydinsukellusveneet ja jäljellä olevat ohjussiilot ja strategiset pommikoneet suorittaisivat toisen iskun Neuvostoliittoon. Sitten omat tekisivät samoin siihen asti, ettei mitään olisi enää jäljellä.
Minuutit kuluivat ja bunkkeri pieneni. Toverien anelu muuttui huudoksi.
Komentaja jatkoi tietojen tutkimista. Serpuhovin varoitukset välittyisivät ennen pitkää automaattisesti eteenpäin pitkin komentoketjua. Hänellä oli aikaa kenties enää minuutti – ehkä vähemmän – ilmoittaa, ettei kyse ollut oikeasta hälytyksestä. Sen jälkeen asia olisi poissa hänen käsistään ja Neuvostoliiton asevoimien pääesikunta laukaisisi varmasti vastaiskun.
Stanislav Petrov teki päätöksen. Hän veti kätensä pois napilta ja kirjoitti päätteelleen komentosarjan, joka ohitti varoitusjärjestelmän ja sammutti hälytykset. Eteenpäin meni vain tieto tietokonevirheestä.
Sitten bunkkerissa odotettiin hiljaisuudessa. Oli vain yksi tapa tietää oliko everstiluuntantti oikeassa. Jos hän olisi väärässä, ravistelisivat ensimmäiset ydinräjähdykset kohta bunkkerin seiniä.
Niitä ei koskaan tullut.
[rev_slider alias=”petrov-2″][/rev_slider]
”Sellainen tunne”
Syyskuun 27. päivän tapahtumat olivat shokki Neuvostoliiton sotilasjohdolle ja ne salattiin visusti. Ensin Stanislav Petrovia kehuttiin. Häntä ei kuitenkaan voitu kiittää julkisesti, koska se olisi saattanut ylemmät upseerit ja ennakkovaroitusjärjestelmän suunnittelijat huonoon valoon.
Petrovia kuulusteltiin myöhemmin ankarasti ja ojennettiin toimimisesta vastoin ohjeita. Everstiluutnanttiin ei enää luotettu ja hän erosi lopulta palveluksesta. Hän kertoi kohtalokkaasta yöstä vaimolleen vasta liki 15 vuotta myöhemmin.
Petrovin komentajia moitittiin kehnosti toimineesta varoitusjärjestelmästä. Tutkinnassa paljastui, että Neuvostoliiton satelliitit olivat tulkinneet pilvistä heijastuneet auringonsäteet amerikkalaisiksi ydinohjuksiksi. Stanislav Petrov sanoo epäilleensä satelliittien tietoja. Hän teki kuitenkin päätöksensä lopulta vain, koska hänellä oli ”sellainen tunne”.
– Esimiehiäni syytettiin. He eivät halunneet tunnustaa kenenkään tehneen mitään oikein ja päättivät jakaa vastuuta, Stanislav Petrov kertoi RT:n haastattelussa vuonna 2010.
Maailma sai tietää venäläisupseerin urheudesta vasta vuonna 1998, kun hänen entinen päällikkönsä, kenraalieversti Juri Votintsev kertoi syyskuun 1983 tapahtumista muistelmissaan ja saksalainen Bild julkaisi tapauksesta uutisen. Tarinasta innostunut saksalainen aktivisti Karl Schumacher järjesti Petroville matkan Saksaan ja useita haastatteluja ja julkisia esiintymisiä.
Entiselle everstiluutnantille myönnettiin kansainvälisiä palkintoja. Petrov ihmetteli julkisuutta.
– Olin alkuun yllättynyt, kun kuulin, että minua kutsutaan nykyisin sankariksi kaikissa näissä televisio-ohjelmissa. En koskaan pitänyt itseäni sellaisena. Minä kuitenkin vain kirjaimellisesti sanottuna tein työtäni.
Stanislav Petrov menehtyi kaikessa hiljaisuudessa toukokuun 19. päivänä Venäjän Frjazinossa Moskovan lähellä. Hän oli kuollessaan 77-vuotias. Sankari eli viimeiset vuotensa vaatimattomasti ja poissa julkisuudesta. Hänen kuolemastaan uutisoitiin Venäjälläkin vasta nyt.
Kertomus syyskuun 27. päivän tapahtumista perustuu NPR:n Snap Judgement -ohjelmaan, Petrovin omiin kertomuksiin ja Nate Jonesin viime vuonna julkaistuun Able Archer 83 Nato Exercise That Almost Triggered Nuclear War -kirjaan. Siinä kerrotaan 1980-luvun alun hulluista vuosista, jolloin totaalinen sota Neuvostoliiton ja lännen välillä oli lähempänä kuin kenties koskaan.