Ministeri Pär Stenbäck, 80, toimi opetusministerinä 1979-1982 ja ulkoministerinä 1982-1983. RKP:n puheenjohtaja hän oli vuosina 1977-1985. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan varapuheenjohtajana Stenbäck toimi kahdeksan vuoden ajan 1970-luvulla.
Suomen Kuvalehden julkaisemassa kirjoituksessa Pär Stenbäck käsittelee Ylen Kylmän sodan Suomi -tv-sarjaa. Stenbäck tiivistää sen ydinajatuksen olleen, että ”Suomi ja sen korkeissa asemissa olevat häpäisivät maansa ja sen demokratian suhtautumalla aiheettoman nöyrästi naapurimaa Neuvostoliittoon”.
Pär Stenbäckin mielestä sarjan esittämä historian tulkinta on kärjistynyt. Hänen mielestään suomettuminen johtui siitä, että ”keskeiset toimijat katsoivat valitun linjan olleen tarpeellinen Suomen aseman turvaamiseksi. Valintamahdollisuudet olivat rajoitetut ja hinta, jonka maksoimme, oli viime kädessä kelvollinen lopputulosta ajatellen”.
– Voi kuulostaa selittelyltä, kun sanon, että Suomella tuskin oli vaihtoehtoja vuoden 1944 jälkeen. Olimme lyötyjä, vaan emme kuitenkaan miehitettyjä. Rauhansopimus rajoitti meidän suvereniteettiamme samoin kuin YYA-sopimus. Neuvostoliitolla oli meidän suhteemme myös muita pidäkkeitä: vahva kommunistipuolue ja yhä tärkeämpi idänkauppa. Kylmä sota veti tarkkoja rajalinjoja ja Suomen julistama puolueettomuuspolitiikka kohtasi eri syistä epäilyksiä sekä lännessä että Moskovassa, Pär Stenbäck kirjoittaa.
Hän kysyy, oliko vaihtoehtoja olemassa, ja vastaa kielteisesti.
– En ole koskaan ymmärtänyt, miten olisi voitu saavuttaa vaihtoehtoinen skenaario, jossa Suomi olisi voinut viis välittää venäläisestä näkemyksestä, että kuuluimme Neuvostoliiton etupiiriin, myös valvontakomission lähdön jälkeen. Sellaisessa skenaariossa meidän olisi pitänyt selviytyä ehjin nahoin ilman liittoutuneita, maantieteellisestä sijainnistamme huolimatta, sekä pystyä irtaantumaan niistä rajoituksista, jotka Kreml sälytti meille.
– Sarjassa viitataan joihinkin ”suoraselkäisiin” yksilöihin, jotka vaativat loppua alistavaisuuteen. Mutta kuka olisi tullut avuksi kriisin sattuessa? Länsi toki kannusti meitä pitämään puoliamme, mutta minkäänlaista kouriintuntuvaa tukea emme voineet laskea tulevaksi. Sitä ei olisi voitu saada sen enempää kuin Unkari sai vuonna 1956, ja se olisi ollut vähemmän kuin Ukraina saa nyt.
Liiallisuuksiin menemisten nostamista esiin Stenbäck pitää ansiokkaana. Hän mainitsee Neuvostoliiton suhteita sisäpoliittisina lyömäkirveinä käyttäneet poliitikot, naapurimaata ihannoineet myötäjuoksijat, ”mutta myös vannoutuneet kommunistit ja taistolaiset, jotka näkivät mahdollisuuden yhteiskuntajärjestelmämme kumoamiseen”.
– Uskon kuitenkin että kansan terve enemmistö ymmärsi sitä kaksoispeliä, johon asemamme pakotti meidät. Paasikivi tunnusti tämän päiväkirjoissaan ja varoitti jo varhaisessa vaiheessa riskeistä, joita moraalin rappiosta seuraa.
– Ylilyönnit ja hännystely eivät merkitse, että Suomen virallinen linja olisi johtunut pelkuruudesta tai selkärangattomuudesta. Toki siihen sisältyi annos pelkoa, mutta myös kylmäverisyyttä ja valtioviisautta, kun diplomaatit ja sotilaat kävivät sitkeää kamppailua Kremlin yrittäessä muovata puolueettomuuslinjaa uusiksi, Stenbäck katsoo.