Vaikka läntisiä yhteiskuntia vastaan suunnatusta disinformaatiosta on keskusteltu viime vuosina paljon, ilmiö tunnetaan edelleen huolestuttavan huonosti. Tätä mieltä on Tallinnassa toimivan Kansainvälisen puolustus- ja turvallisuustutkimuskeskuksen (ICDS) kakkosmies Dmitri Teperik.
Vaikka kyky tunnistaa informaation manipuloinnin mekanismeja on viime vuosina merkittävästi kohentunut, ymmärrys taustalla olevasta strategiasta on hänen mukaansa vieläkin pinnallista.
– Todellista ratkaisua ei voida saavuttaa ilman täydellistä ja syvällistä ymmärrystä, Teperik sanoo.
Disinformaation muodostama haaste esitetään Teperikin mukaan usein joko liian yksinkertaisena tai liian monimutkaisena. Kumpaankin suhtautumistapaan sisältyy hänen mielestään omat riskinsä.
– Niin sanottujen valeuutisten kumoaminen ei ole ratkaisu, sillä se vetää asiantuntijoiden huomion ja rajalliset resurssit pois todellisista ongelmista, hän huomauttaa.
Teperik varoittaa luomasta kansalaisille vaikutelmaa, että valeuutiset voitaisiin torjua kertomalla ”meidän versiomme totuudesta”.
– Kun valheellinen juttu on ulkona, se alkaa elää omaa elämäänsä ja välittömästi muokata säännöllisten lukijoiden tai katsojien käsityksiä. Vaikka käsitykset menevät monessa tapauksessa todellisuuden edelle, luotamme liikaa ponnistuksiimme juttujen kumoamiseksi. Liiallinen luottamuksemme kostautuu vielä, hän sanoo.
Media ja journalistit ovat Teperikin mielestä saaneet liian suuren roolin taistelussa disinformaatiota vastaan. Hän puhuu kriittisesti toimittajista, jotka ovat ilmoittautuneet media-asiantuntijoiksi ja luoneet vaikutelman ongelmasta, joka on ratkaistavissa median omin toimenpitein.
– Disinformaatioon vastaaminen voi päinvastoin tapahtua menestyksellisesti vain, jos sitä johtaa paljon laajempi asiantuntijayhteisö – mukana sosiaalipsykologeja, turvallisuusasiantuntijoita, valtio- ja yhteiskuntatieteilijöitä, historioitsijoita, digieksperttejä ja big data -tiedemiehiä, hän arvioi.
– On selvää, ettei tämä ole leikkikenttä keskinkertaisuudelle tai amatöörimäisille pyrkimyksille ”tehdä jotain”. On olemassa valtava määrä todisteita siitä, että vastustajamme ovat investoineet informaatiosodankäyntiin paitsi paljon rahaa, myös inhimillistä pääomaa ja tutkimusresursseja.
“Medialukutaito ei yksin riitä”
Useissa maissa on Teperikin mukaan reagoitu disinformaation muodostamaan haasteeseen painottamalla kansalaisyhteiskunnan roolia.
– Ajatus kansalaisyhteiskunnan suuremmasta osallistumisesta, oli sitten kyse vapaista kansalaisjärjestöistä, paikallisyhteisöistä tai yksittäisistä kansalaisista, on ilman muuta hyvin lupaava, Teperik sanoo.
Se voisi hänen mukaansa mahdollistaa nykyistä joustavampia, innovatiivisempia ja monimuotoisempia toimia propaganda torjumiseksi.
– Meidän ei kuitenkaan pidä luoda vääriä odotuksia kansalaisyhteiskunnan roolia kohtaan, ellemme suo sen jäsenille välttämättömiä työkaluja ja resursseja taisteluun vahingollista propagandaa vastaan sekä vihamielisten toimien tunnistamiseen ja paljastamiseen paikallisella, alueellisella ja kansallisella tasolla.
Jos yksittäisiltä kansalaisilta edellytetään merkittävää panosta taistelussa disinformaatiota vastaan, on Teperikin mukaan muistettava myös heidän haavoittuvuutensa ja ne riskit, joita he saattavat joutua kohtaamaan.
Vihamielistä disinformaatiota vastustavien toimien on hänen mielestään oltava suunniteltuja, koordinoituja sekä paikallisesti tai alueellisesti toteutettuja.
– Surkea tilannetietoisuus ja alituinen eskalaation pelko ovat eksyttäneet meidät disinformaation labyrinttiin, hän sanoo.
Teperik haluaisi luoda terveitä ja toimivia ekosysteemejä, jotka tuottaisivat ennalta ehkäiseviä, vastatoimiin kykeneviä ja pelotekynnyksen synnyttäviä valmiuksia.
– Läntiset politiikan tekijät ovat lyhyen aikavälin panttivankeja ja suosivat siksi helppoja ratkaisuja, jotka eivät ratkaise mitään, mutta luovat illuusioita poliitikkojen, päättäjien ja kansalaisten keskuudessa, hän arvioi.
Dmitri Teperik pohtii disinformaatioon liittyviä kysymyksiä ICDS:n blogiartikkelissaan.