Uusimmassa teoksessaan Tampereen yliopiston valtio-opin professori Ilkka Ruostetsaari tarkastelee suomalaisten huippujohtajien tilannetta. Huippujohtajilla on ylin asema politiikan, julkishallinnon, elinkeinoelämän, järjestökentän, median, tieteen ja kulttuurin tärkeimmissä organisaatioissa. He vaikuttavat niihin ratkaisuihin, jotka muovaavat suomalaista yhteiskuntaa.
Suuryrityksissä ei ole julkisen hallinnon tapaan muodollisia pätevyysvaatimuksia, mutta toimitusjohtajaksi kohoamisen edellytyksenä käytännössä on teknillinen tai talous- tai kauppatieteellinen koulutus.
Suomen pörssilistattujen yritysten toimitusjohtajista vuonna 2017 teknillisen yliopistokoulutuksen oli saanut 45 prosenttia, 49 prosentilla oli koulutuspohjana talous – tai kauppa¬tieteellinen ja lopuilla kuudella prosentilla oli oikeustieteellinen koulutus.
Elinkeinoelämässä ulkomaalaisten huippujohtajien edustus Suomessa on jäänyt pieneksi. Vuonna 1991 heitä oli eliittiasemissa 0, 2 prosenttia ja 20 vuotta myöhemmin vain 2,5 prosenttia.
Ulkomailta rekrytoidut toimitusjohtajat eivät näytä jäävän Suomeen pitkäksi aikaa. Tämä johtuu muun muassa siitä, että suomalainen palkkataso ja verotus eivät ole kansainvälisesti kovinkaan kilpailukykyisiä.
Suomalaiseen poliittiseen eliittiin nousu tapahtuu useimmiten perinteisellä mallilla, missä ensin kohotaan nuoriso- ja opiskelijajärjestöjen kautta puolueen kunnallisiin luottamustehtäviin, kunnanvaltuustoon ja puolueen piiritason luottamustehtäviin. Tie voi lopulta viedä eduskuntaan ja kenties valtioneuvostoon.
Etenkin kunnanvaltuustojen merkitys poliittisella uralla on erittäin selkeä, vuoden 2019 eduskuntavaaleissa valituista kansanedustajista 86 prosenttia istui kotikuntansa kunnanvaltuustossa. Neljä vuotta myöhemmin vastaava osuus oli jo 89 prosenttia.
Nykyisin politiikan huipulle voi myös nousta hyvin lyhyen poliittisen uran jälkeen. Esimerkkejä tästä ovat keskustan Juha Sipilä ja Anne Berner. Ilman puoluejärjestötaustaa ollut yritysjohtaja Sipilä pääsi eduskuntaan vuonna 2011, seuraavana vuonna hän nousi keskustan puheenjohtajaksi, ja vuonna 2015 hänet valittiin pääministeriksi ilman aiempaa ministerikokemusta.
Samoin yritystaustainen Berner valittiin eduskuntaan keskustan sitoutumattomana ehdokkaana vuonna 2015, ja heti vaalien jälkeen hänet nimitettiin liikenne -ja viestintäministeriksi.
Järjestökentällä urapolku on heterogeenisempi ja avoimempi. Tosin SAK:laisissa palkansaajajärjestöissä johtotehtäviin on perinteisesti edetty pitkän kaavan mukaisesti aloittamalla järjestöura työpaikan luottamustehtävistä, esimerkiksi pääluottamusmiehenä tai työsuojeluvaltuutettuna.
Vaatimattomuuden normi
Suomessa eliiteiltä odotetaan kansanomaisuutta, kun taas monissa muissa maissa huippujohtajan tulee osoittaa esimerkiksi kalliilla autoilla ja asunnoilla valta-asemansa ollakseen uskottava.
Suomessa poliittinen eliitti on ottanut vaatimattomuuden normin huomioon, ja se välttää antamasta itsestään mielikuvaa varakkaana tai menestyvänä, koska äänestäjät odottavat poliitikon omistautuvan ennen kaikkea isänmaan palvelemiseen.
Pröystäilyn välttelemisestä on laajemminkin tullut osa suomalaista kulttuuria. Suomi näyttäytyy maana, jossa eliittien ja kansalaisten maailmat eivät ole kovin kaukana toisistaan. Suomalaisten eliittien elämäntavan vaatimattomuus näkyy valta-aseman symbolien niukkuutena. Huippujohtajat eivät katso tarvitsevansa edes hienoa autoa asemansa osoittamiseksi joko vaatimattomuuttaan tai kielteisten reaktioiden pelossa.
Harmaat eminenssit
Urho Kekkosen valtakaudella professori ja akateemikko Kustaa Vilkunalla ei koskaan ollut virallisia asemia politiikassa, mutta silti hänellä oli laajaa vaikutusvaltaa. Siksi Vilkunaa on yleisesti pidetty suomalaisen harmaan eminenssin prototyyppinä. Vilkunan on sanottu olleen Kekkosen oikea käsi, joka teki operaatioita, joista ei jäänyt jälkiä toimeksiantajan suuntaan. Edelleen professori oli Kekkosen julkisen profiilin rakentaja ja imagokonsultti.
Kokoomuslaista työmarkkinajohtajaa Päiviö Hetemäkeä pidettiin Kekkosen lähipiirissä yhtenä merkittävimmistä elinkeinoelämän ja oikeiston intressien edustajista. Hetemäki vaikutti ratkaisevasti muun muassa siihen, että kokoomus kannatti Kekkosen valintaa tasavallan presidentiksi poikkeuslailla vuonna 1973.
Ulkomaisista vaikuttajista ruotsalainen Marcus Wallenberg oli vahvassa vuorovaikutuksessa Kekkosen kanssa ja sitä kautta edisti muun muassa Uudenkaupungin autotehtaan ja Olkiluodon kahden ensimmäisen ydinreaktorin rakentamista. Kekkonen myönsi Wallenbergille vuorineuvoksen arvonimen, mikä on poikkeuksellinen kunnianosoitus ulkomaalaiselle.
Suomessa on edelleen harmaita eminenssejä, tosin heitä on huomattavasti vähemmän kuin aikaisempina vuosikymmeniä. Lisäksi heidän tunnistamisensa on paljon vaikeampaa kuin aiemmin.
Ilkka Ruostetsaari: Huippujohtajat kriisien Suomessa. Eliitit ja vallan verkostot 1990-luvulta 2020-luvulle. 422 sivua. Gaudeamus Oy.