Eduskuntaan valittiin 94 naista. Historiallinen määrä on kirvoittanut hämmentävää keskustelua tasa-arvosta.
Sukupuolentutkimuksen professori Johanna Kantola arvioi Ylen Aamu-tv:ssä (16.4.), että naisten äänestäminen oli protestiäänestämistä. Hänen mukaansa erityisesti vihreät ja vasemmistoliitto tarjoavat naisille osallistumisen kanavan ja mahdollisuuden protestoida väistyvän hallituksen politiikkaa vastaan. Kantola puhui politiikasta, jota naiset ovat tahtoneet – ikään kuin naisilla olisi yksi linja ja tahto.
Ilman vaalitutkimusta on mahdotonta kertoa, mikä selittää naisten paikkamäärän nousua. Miltä osin kyse oli eri puolueiden ehdokasasettelusta, missä määrin kampanjoiden onnistumisesta, sukupolvenvaihdoksesta, miesten tuesta naisehdokkaille, päivänpolttavista aiheista tai äänestäjien arvovalinnoista? Ilman tutkimusta ei tiedetä sitäkään, kuinka vahvasti kyse oli Kantolan mainitsemasta poliittisesta protestista.
Tasa-arvon näkökulmasta vaalitulos ilahduttaa. Kun naisia on äänestäjistä ja kansasta puolet, naisten koulutustaso korkea ja työmarkkina-asema eurooppalaisittain vahva, naisten aliedustus politiikassa on ollut kummallista.
Vaalitulos ennustaa, että naisten rooli vallankäyttäjinä vahvistuu. Jotta näin käy, muutokselle tarvitaan tukea yli puoluerajojen. Myös vaalien numerot kannattaa katsoa vielä kertaalleen.
Vihreiden ja vasemmistoliiton yhteenlaskettu kannatus oli 19,7 prosenttia ja puolueet saivat 36 paikkaa. Muut puolueet saivat siis 80,3 prosentin kannatuksella 164 paikkaa. Naisehdokkaista vihreiden ja vasemmistoliiton listoilla oli alle neljäsosa, liki 77 prosenttia naisista oli muilla listoilla.
Jos naiset ja muut tasa-arvoa painottavat lataisivat odotuksensa vain vihreisiin ja vasemmistoliittoon, kyse olisi vaikutusvallan marginalisoinnista, ei maksimoinnista. Tasa-arvoa korostavia on myös puolueissa, joilla on vahvempi kannatus ja sen mukaisesti asemia.
Tasa-arvon ytimessä on se, että jokainen saa vapaasti tehdä ideologiset valintansa ja etsiä mieleisensä vaikutuskanavat. Naisen on lupa tavoitella tasa-arvoa ja samaan aikaan kannattaa esimerkiksi tiukkaa talouspolitiikkaa, ripeitä ilmastotoimia ja Suomen NATO-jäsenyyttä.
Suomessa ei pystytä tekemään merkittäviä uudistuksia ilman keskeisten puolueiden ja järjestöjen vuoropuhelua, ja vallankäytön paikat on helppo nimetä. Salkkujaoista, valiokuntien puheenjohtajuuksista ja etujärjestöjen kokoushuoneista näkee, että vihreiden ja vasemmistoliiton painoarvo on rajallinen. Läpimurtoja ei ole toistaiseksi tapahtunut.
Siksi on perusteltua antaa arvo eri puolueissa ja eri sektoreilla vaikuttaville naisille, korostaa ennakkoluulotonta yhteistyötä ja perustella tasa-arvotarpeet rakentavasti – protesti ei ole välttämättä tehokkain tapa vaikuttaa. Vallankäytön todellisuus ei muutu hetkessä edes ideologisen innostuksen voimalla. Siitä pitävät huolta demokratian lukot ja poliittinen kulttuurimme.
Tasa-arvotavoitteita ei saavuteta vastakkainasettelulla. Pikemminkin päinvastoin – ylivirittynyt puhe rajaa pois vaikuttajia, jotka suhtautuvat aiheeseen välinpitämättömästi mutta käyttävät valtaa eri areenoilla. Viisaampaa olisi laajentaa asiasta kiinnostuneiden joukkoa ja huolehtia, että myös vähemmän tietävillä on tilaa tukea ihmisoikeuksien parempaa toteutumista.
Eteenpäin kurkottava antaa tasa-arvoteoista kiitosta poliittista väriä katsomatta. Argumenttien kannattaa olla luottamusta herättäviä ja vähintäänkin totta. Professori Kantola erehtyi Aamu tv:ssä kertomaan, että Katri Kulmuni putosi eduskunnasta. Sen sijaan, että Lapin ääniharavaa olisi pidetty kannustavana esimerkkinä, hän olikin osoitus sukupuolittuneista puoluerakenteista.
Reilua olisi nostaa esiin eri puolueiden onnistujia ja suhtautua myötätuntoisesti niihin, jotka jäivät valitsematta. Li Anderssonin ja Maria Ohisalon lisäksi julkinen tunnustus on paikallaan Elina Lepomäelle, Sanna Marinille ja monelle muulle.
Tasa-arvon typistäminen puoluepoliittiseksi kisaksi on lyhytnäköistä.
Karina Jutila
YTT, johtaja
e2 Tutkimus