Auschwitzin keskitysleirin vapauttamisesta on kulunut 75 vuotta. Hollantilaisen lääkäri ja psykoterapeutti Eliazar (Eddy) de Windin leirillä pitämä päiväkirja on tiettävästi ainoa Auschwitzin sisällä kirjoitettu kirja. Sen arvo piilee siinä, että tekstiä ei ole muokattu myöhemmin, joten siihen eivät ole vaikuttaneet muistot tai vapauttamisen jälkeen saadut myöhemmät tiedot.
Teos ilmestyi alkuperäiskielellä jo vuonna 1946, mutta sen suosio jäi vähäiseksi. Vasta 2010-luvulla kirja nousi menestykseen ja suomeksi se julkaistiin tänä vuonna.
Vuonna 1916 syntynyt Eddy de Wind valmistui lääkäriksi vuonna 1941, juuri ennen kuin saksalaismiehittäjät pakottivat yliopistot erottamaan kaikki juutalaiset opiskelijat.
Hän siirtyi Amsterdamiin ja ryhtyi erikoistumaan psykoanalyytikoksi. Nämä suunnitelmat eivät toteutuneet, vaan de Wind päätyi Westerborkin juutalaisten kokoamisleirille lääkäriksi. Yksi hänen piinallisimpia töitään oli tehdä lääkärintarkastus Auschwitziin määrätyille. Liian sairaiden ei tarvinnut lähteä.
Lopulta syksyllä 1943 myös Eddy ja hänen vaimonsa Friedel kuljetettiin Auschwitziin. Asemalla Eddy ja Friedel joutuivat eroon toisistaan. Asemalla oli ratkaiseva hetki, tuolloin päätettiin ns. selektiossa, ketkä saivat jäädä työleireille ja ketkä eliminoitiin. Usein etenkin invalidit, vanhukset ja lapset vietiin Auschwitzin tuhoamisleirille, Birkenauhun.
Eddy oli onnekas ammattinsa kautta, leirillä tarvittiin aina lääkäreitä. Silti hän oli vain vanki numero 150822, joka tatuoitiin hänen käsivarteensa.
Työn raskaus
Aluksi de Wind joutui muiden vankien tavoin eri tehtäviin, joista käytettiin yleensä komennus -nimitystä. Esimerkiksi kattilakomennus tarkoitti teen ja ruoka-annosten jakelua sekä tiskausta. Ruumiskomennus tarkoitti työtä, jossa kuorma-auton lavalle kasattiin mahdollisimman paljon menehtyneitä.
Fyysisesti raskainta oli työskentely tietyömaalla, siellä vangit lapioivat ja kuljettivat soraa. Vartioiden ja parakinvanhimpien lyönteihin ja huutoon tottui, mutta nälkään ei. Normaalisti päivässä sai leipäannoksen ja litran keittoa, jossa oli vähän juurikkaita ja hyvällä onnella perunaa.
Ajoittain Eddy määrättiin ammattinsa takia sairaalaparakkiin hoitajaksi. Siellä elämä oli jonkin verran siedettävämpää, keittoannoskin oli suurempi. De Wind oli havainnut, että nimenomaan lääkäreillä oli leireillä parhaimmat mahdollisuudet jäädä eloon. Pahimmankin SS-miehen alitajunnassa ehkä piili aavistus, että lääkäreitä saatettaisiin vielä tarvita. Henkisesti tärkeää oli, että Eddy pystyi pitämään yhteyttä vaimoonsa, vaikkakin se oli erittäin vaarallista.
Käytännössä vankien hoitamiseen oli vähän mahdollisuuksia. Monesti SS-leirilääkäri kävi tarkastamassa sairaalaparakkien asukkien kunnon pikaisella silmäyksellä. Heikkokuntoisimpien numerot kirjattiin ylös ja heidät vietiin virallisen termin mukaan erikoissairaalaan toiseen leiriin. Kaikki tosin tiesivät siirron tarkoittaneen vapautusta kaikista vaivoista.
Havaintoja
Leirillä oli useita kansalaisuuksia ja Eddyn havaintojen mukaan puolalaisvangit saivat paketteja kotoaan, venäläiset puolestaan olivat parhaiten organisoituneita ja onnistuivat muita paremmin pihistämään ruokaa. Hollantilaisista ei juuri pidetty, oli juutalainen tai ei. Heitä pidettiin rauhallisuutensa takia velttoina.
SS-miehiltä saattoi odottaa mitä tahansa. Erityisesti upseerien käytös oli usein hyvin epäjohdonmukaista. Teoksessa kuvataan Rapportführer Wilhelm Claussenin tapoja. Hän kävi epäsäännöllisin väliajoin tarkastamassa ja raportoimassa tapahtumista. Claussen oli hyvin arvaamaton ja vaarallinen etenkin humalassa. Kaikki vangit yrittivät parhaansa mukaan pysyä poissa hänen tieltään. Hitaimmat saivat vähintään lyöntejä ja potkuja.
Vapautus
Kesällä 1944 Auschwitziin levisivät huhut puna-armeijan etenemisestä. Vankien keskuudessa tilanne oli ristiriitainen, vapaus oli lähellä, mutta saksalaiset tuskin päästäisivät heitä elävänä leiriltä. Vain erittäin optimistiset vangit uskoivat saksalaisten vapauttavan heidät neuvostoliittolaisten käsiin.
Joka tapauksessa sodan äänet kuuluivat koko ajan selvemmin, yhä useammin oli ilmahälytyksiä ja ilmeisesti partisaanitoiminnan takia valot sammuivat tiheästi. Yöllä saattoi kuulla vaimeita tykinlaukauksia. Saksalaiset alkoivat tyhjentää leirejä kalustosta ja elintarvikkeista. Samoin vankeja ryhdyttiin marssittamaan kohti Saksaa. Myös Friedel joutui tähän joukkoon. Eddy kuului niihin, jotka onnistuivat piiloutumaan leiriin ja odottamaan neuvostojoukkojen saapumista.
Neuvostoliittolaisten saapuessa leirille de Windiä pyydettiin jatkamaan väliaikaisesti lääkärinä ja hän suoritti jopa pieniä leikkauksia, johon häntä ei ollut koulutettu. Epävarmuus Friedelin kohtalosta vaivasi Eddyä pitkään, mutta he tapasivat jälleen kesällä 1945 Hollannissa.
Sodan jälkeen Eddy paneutui psykoanalyytikon opintoihinsa ja erikoistui hoitamaan ihmisiä, joilla oli vakavia sotatraumoja. Vuonna 1949 de Wind julkaisi teoksen Kuoleman edessä, jossa hän kuvaa ensimmäistä kertaa niin sanottua keskitysleirisyndroomaa.
Eddy de Wind: Pääteasema Auschwitz. Selviytyjän muistiinpanot leiriltä. Suomentanut Sanna van Leeuwen, 253 sivua. WSOY.
JARKKO KEMPPI