[vc_row][vc_column][rev_slider alias=”varjokari-01″ mode=”header”][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Kun Laura Varjokari sai lapsena kavereiltaan synttärikutsuja, hän jätti usein menemättä. Eikä kertonut kutsuista mitään äidilleen.
– Äiti olisi varmasti halunnut ostaa kivoja lahjoja, mutta ymmärsin itse, ettei meillä ollut niihin varaa.
Laura kasvoi ison osan lapsuudestaan Itä-Helsingin Kontulassa neljä vuotta nuoremman siskonsa ja yksinhuoltajaäitinsä kanssa. Äiti oli työtön ja perhe sai toimeentulotukea.
Leipäjonot tulivat tutuiksi. Vaatteet hankittiin kirpputoreilta –”jotka eivät silloin olleet niin muodissa kuin nyt”. Laura keräsi jo lapsena pulloja, ulkoilutti naapuriston koiria ja hoiti lapsiakin heti, kun joku uskalsi vain antaa sellaisen varhaisteinin hoitoon. Lomamatkoista Laura ja hänen siskonsa saattoivat vain haaveilla. Lukiokirjojen osto mahdollistui Pelastakaa Lapset ry:n tuella.
31-vuotias Laura Varjokari kertoo tarinaansa Helsingin Vallilassa sijaitsevassa kaksiossa keittiön pöydän ääressä. Joulukuun pimeys iskee ikkunoista, mihin tuo helpotusta neonväriset katuvalot ja maahan satanut kevyt lumipeite. Varjokarin työpäivä käräjänotaarina eli tuomioistuinharjoittelijana Helsingin käräjäoikeudessa on takana. Sylissä istuu kahdeksan ja puolen kuukauden ikäinen Pihla, joka välillä puuttuu keskusteluun:”Äää-ööh” tai ”Äizää-zää”.
Työ, lapsiperhearki, luottamustoimet – ja vielä vapaaehtoistyöt. Varjokari on monessa mukana. Viime kuntavaaleissa hän jäi täpärästi valtuustopaikasta, mutta osallistuu kokoomuksen varavaltuutettuna usein kokouksiin.
Varjokari johtaa myös Helsingin vanhusneuvostoa, joka ottaa kantaa ikäihmisiä koskettaviin asioihin. Hänellä on Pelastakaa Lapset ry:n kautta 12-vuotias tukilapsi, jonka kanssa hän käy leffassa, keilaamassa, syömässä, trampoliinipuistossa tai milloin missäkin. Sitten on Helsingin Diakonissalaitoksen kautta tunisialaissyntyinen nainen, jota hän auttaa integroitumaan suomalaiseen yhteiskuntaan.
Ja on vielä kolmaskin vapaaehtoistyö, joka on tosin ollut katkolla sitten Pihlan syntymän, mutta jota on tarkoitus taas käynnistellä. Iltalehtikin kertoi siitä heinäkuussa 2016:”Laura ja Annukka siivoavat yksinäisten vanhusten koteja ilmaiseksi – ’He kysyivät, onko tämä vitsi’”.
Idea lähti liikkeelle Varjokarin luettua iltapäivälehdestä, minkälaisen sotkun keskellä monet ikäihmiset elävät. Yhteydenotto Helsingin kotihoitoon johti kuitenkin hankkeen tyrmäämiseen tietosuojasyistä. Varjokari ei tästä lannistunut, vaan otti yhteyttä etsivää vanhustyötä tekevään Seniori-Vamokseen, jossa ajatuksesta innostuttiin ja yhteystietojakin suostuttiin jakamaan.
”Lapsiperheiden köyhyys periytyy”.”Eriarvoisuus kasvaa”. Tällaisia otsikoita näkee usein mediassa ja löytyy niille katettakin.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on tutkinut syrjäytymisen kehitystä laajasti tarkastelemalla vuonna 1987 syntynyttä ikäluokkaa vuoden 2008 loppuun saakka. Raportissa todetaan vanhempien köyhyyden, päihteiden käytön ja mielenterveysongelmien kytkös lasten myöhempään hyvinvointiin. Myönteiset ihmissuhteet ja onnistumisen kokemukset esimerkiksi koulussa tai harrastuksissa voivat kuitenkin suojata syrjäytymiseltä.
Laura Varjokari on sattumalta syntynyt vuonna 1987.
– Itseäni ovat aina ärsyttänyt puheet siitä, että jos olet köyhästä perheestä, sinusta ei voi tulla mitään. Kyllä tämä on paljon myös itsestä kiinni.
Laura Varjokari kertoo olleensa jo pienestä pitäen määrätietoinen. Periksi antamaton. Ja perfektionisti. Vaatteet piti olla kaapissa värijärjestyksessä ja viikonloppuisin hän kopioi koulutunnilla kiireessä tehdyt muistiinpanot vielä paremmalla käsialalla toiseen vihkoon. Kun Varjokari näki televisiosarja Ally MacBealin, hän tiesi haluavansa isona juristiksi. Koulussa menestymistä kannusti ukin lupaama kymmenen markkaa jokaisesta kympistä kokeessa. Todistuksen kympeistä sai vielä enemmän. Laura laittoi kaiken säästöön ja kustansi sittemmin näillä rahoilla muun muassa vaihto-oppilasvuoden Yhdysvalloissa.
Mummi ja ukki ovat olleet Lauralle jo lapsuudesta saakka läheisiä. Hän vietti usein siskonsa kanssa viikonloppuja isovanhempien luona. Varjokari antaa myös vuolaasti tunnustusta opettajilleen.
– Kaikki opettajani ovat olleet tosi hyviä. En ymmärrä, miksi opettajia haukutaan. En ole tavannut ikinä huonoa tai ikävää opettajaa.
Laura Varjokari sanoo ymmärtäneensä jo lapsena, ettei heillä ole”mitään rikkauksia tai suhteita, joilla voisi saavuttaa paremman elintason”.
– Tajusin, että jos jotain elämässäni haluan, minun on itse se tehtävä. Ja ajattelin, että koulutie on ehkä se ainoa tie.
Peruskoulun päättötodistuksessa Lauran keskiarvo oli lopulta 9,8.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row css=”.vc_custom_1545557983348{margin-top: 20px !important;}”][vc_column][rev_slider alias=”varjokari-02″][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]”Ymmärrä juuresi”. Näin sanoi jopa kympeillä kannustanut ukki, kun Laura ilmoitti haluavansa juristiksi. Laura Varjokarin lähisuvusta ei löydy ketään korkeasti koulutettua eikä hänen juristihaaveisiinsa uskottu.
– Äidin serkku on ainut ylioppilas, jonka tiedän.
Sukulaisten epäusko ja nuiva suhtautuminen sisuunnutti Lauraa kuitenkin lisää. Vaati kuitenkin neljä yritystä ennen kuin Varjokari pääsi sisään oikeustieteelliseen tiedekuntaan. Loppupeleissä asian ratkaisi kuukauden mittainen lukuloma. Aiemmin Varjokari oli tehnyt lukemisen ohessa kahta, kolmeakin työtä: opettajan sijaisuuksia, töitä tennishallilla ja ravintolassa.
Laura Varjokarin pitkäaikainen unelma toteutui toissa keväänä, kun hän valmistui oikeustieteen maisteriksi. Jos sukulaisia hämmästytti Varjokarin uravalinta, toisen kerran törmäyskurssille jouduttiin Varjokarin liityttyä muutama vuosi sitten kokoomukseen.
– Minulle on oltu vihaisia siitä, että liityin kokoomukseen.
Varjokari on saanut kuulla sukulaisiltaan kommenttia, että “olet vasemmistoliiton, maksimissaan SDP:n maailmasta”. Kaikki sukulaiset eivät ole pitäneet puoluevalinnan jälkeen enää yhteyttä – pois lukien kuitenkin esimerkiksi isovanhemmat ja äiti, jonka kanssa Lauralla oli loppuun saakka läheiset välit. Äiti kuoli rintasyöpään viime keväänä.
– Naisen elämässä kaksi ehkä isointa asiaa ovat ensimmäisen lapsen syntymä ja se, kun äiti kuolee. Ja kun nämä tapahtuvat vielä samaan aikaan, niin olihan se tosi rankkaa.
Varjokarin äitiysloma kului käytännössä sairaalassa, jossa hän Pihlan kanssa oli päivittäin äitiä katsomassa. Äidin kuolema laittoi miettimään myös elämänarvoja ja arvostamaan entistä enemmän terveyttä.
Elämänarvoista puhuttaessa kokoomus näyttäytyy ulkopuolisille usein puolueena, jossa arvostetaan menestystä. Tämä saattaa tuntua monista kylmältä ja kovaltakin. Mitä itse ajattelet menestyksestä?
– Suomalaisilla tuntuu menestyksen suhteen olevan vähän sellainen omituinen näkökulma, että jos naapuri menestyy, se on itseltä pois. Jos joku suomalainen yhtiö menestyy, yhteiseen kassaanhan niitä verorahoja kilahtelee. Samaan aikaan me tarvitsemme ihan niitä kaikkia tavallisia työntekijöitäkin, eiväthän yritykset ja yhteiskunta muuten pyörisi.
Sosiaaliturvan uudistaminen on seuraavan hallituksen jättihanke. Varjokari kannattaa sen vastikkeellisuutta – “ehdottomasti”. Hän uskoo ja on nähnytkin, että ihminen aktivoituu, jos hänelle annetaan haaste eikä kaikki tule valmiina pöytään.
– Jokainen varmasti haluaisi olla aktiivinen osa yhteiskuntaa. Kukaan tuskin haluaa tuntea itsensä täysin tarpeettomaksi. Kaikkihan me haluamme olla tarpeellisia, rakastettuja ja tavalla tai toisella hyödyllisiä.
Laura Varjokarille koulutus on mahdollistanut väylän saavuttaa isoja asioita elämässään. Korkea koulutus ei ole kuitenkaan elämässä menestymisen tai fiksuuden tae. Esimerkkinä tästä käy oma aviomies Tuomas, joka työskentelee huoltomiehenä jätteiden käsittelyyn erikoistuneella Sortti-asemalla.
– Tuomas ei ole koskaan ollut mikään intohimoinen opiskelija, mutta hän on fiksuin ihminen, kenet olen ikinä tavannut.
Laura ja huoltotiimissä työskentelevä Tuomas kohtasivat Sortti-asemalla. Laura oli siellä kesätöissä asiakaspalvelussa, jossa hän otti vastaan ihmisten jätteitä. Sittemmin”eräs yliopistosnobi” oli ihmetellyt Lauralle, kuinka hän voi olla sellaisen ihmisen kanssa, jolla ei ole korkeakoulututkintoa. Hänelle Laura oli tokaissut varsin suorasukaisesti, ettei ole”minkään paperinpalan kanssa naimisissa”.
Elämänasenteet ja arvot. Ne eivät ole rahalla ostettavissa. Lapsiperheiden köyhyyskeskusteluissa on usein huudettu yhteiskuntaa apuun, jotta huonompiosaosilla lapsillakin olisi mahdollisuus merkkipuhelimiin. Ettei heitä kiusattaisi.
Laura Varjokari tietää opettajansijaisuuksiensa perusteella, että lapset voivat olla”todella julmia”. Myös opettajaa kohtaan, jos tällä on vaikkapa kahtena päivänä samat vaatteet päällä. Hän uskoo kuitenkin, ettei kiusaamista voi kitkeä rahalla. Iso rooli on kotikasvatuksella.
– Lapsen päähän tulisi takoa, ettei materia ole se, mikä merkitsee. Ihmisen arvoa ei mitata tämän omistuksilla.
Helsingin vanhusneuvoston puheenjohtajana Laura Varjokari on pohtinut paljon myös asenteita ikäihmisiä kohtaan. Ne kärsimättömät ja tuskastuneet katseet, kun hitaampiliikkeinen vanhus kaivelee kaupassa lompakkoaan. Bussin penkille asetettu kassi, joka estää istumaan pääsyn.
Liikkumattomuus – joka kasvattaa myös sosiaali- ja terveydenhuollon menoja – sekä syrjäytymisvaara ovat Varjokarin mielestä helsinkiläisten vanhusten isoimmat ongelmat. Moni vanhus pelkää astua ovesta ulos. Entä jos jotain sattuu eikä hätätilanteessa saakaan apua? Liikkumiseen voidaan kannustaa myös poliittisilla päätöksillä ja rahalla. Varjokarin mielestä rollaattoreilla liikkuvien vanhusten pitäisikin voida matkustaa maksutta HSL:n liikennevälineissä, mikä on jo mahdollista lastenvaunujen kanssa liikkuville.
– En jaksa uskoa, että kukaan huvikseen (tai rahaa säästääkseen) liikkuisi jatkossakaan rollaattorin kanssa. Kyllä se on aika hankala tuolla liikenteessä.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row]