Kirjailija, lakimies ja rikostoimittaja J.K. Tamminen käsittelee uutuusteoksessaan 1990-luvun lamavuosia kaikkine seuraamuksineen. Tamminen itsekin koki tuolloin konkurssin ja rajun velkaantumisen. Suomessa 1980-luvun puolivälissä alkanutta ennennäkemätöntä kulutusjuhlaa kesti vuosikymmenen vaihteeseen, jolloin liukuminen kohti lamaa oli vääjäämättömästi alkanut.
Ennen 1980-luvun nousukautta paikallispankkeja pidettiin vakavan ja turvallisen elämäntyylin edustajina ja säästäminen oli kunniassaan. Pankinjohtajien lisäksi muukin pankkihenkilökunta nautti varsinkin pienillä paikkakunnilla huomattavaa arvostusta. Monissa tapauksissa pankki oli paikkakunnan liiketoiminnan ja usein myös sosiaalisen elämän sydän.
Kriisin tullessa oman osansa kärsimyksistä saivat monet pankkien luottamushenkilöt, kuten johtokuntien jäsenet ja valvojat, jotka olivat valittu tehtäviinsä hyvinä aikoina. Pankkien luottamushenkilöt valittiin usein paikallisista merkkihenkilöistä. He olivat vähintään paikallisesti katsoen ansioituneita ja arvostettuja ihmisiä.
Laman tullessa he jäivät tehtäviänsä vangeiksi. Monesti paikkakunnan silmäätekevä kutsuttiin nyt poliisikuulusteluihin. Omaisuuksia määrättiin myymis- ja hukkaamiskieltoon ja jopa realisointeihin vahingonkorvausten vuoksi. Tammisen mukaan kansalaisten viha kohdistui usein perusteettomasti näihin todellisuudessa kumileimasimina toimineisiin ihmisiin.
Edelleen Tamminen katsoo, että pankkioikeudenkäynneissä tuomittiin korvausvastuuseen täysin hyvässä uskossa toimineita rahalaitosten luottamusmiehiä, kun taas moni huikeita riskejä ottanut ammattijohtaja selvisi kalliiksi käyneistä luotonantopäätöksistään seuraamuksitta.
Konkurssit
Lamavuosina konkurssit olivat arkipäivää ja työttömien määrä kasvoi räjähdysmäisesti. Pienemmillä paikkakunnilla konkurssit aiheuttivat yrittäjälle taloudellisten ongelmien lisäksi myös henkistä tuskaa ja koko perhe sai kokea epäonnistuneen yrittäjän leimaa. Hiemankin suuremman yrityksen asioitahan riepoteltiin paikallislehdissä. Eräs yrittäjäperheen lapsi muistaa, miten hänen pilkkanimensä ala-asteella oli ”konkurssipesä”.
Pahinta oli, ettei kukaan halunnut palkata töihin konkurssin tehnyttä henkilöä, hänet koettiin jollain tavoin vieraaksi ja epärehelliseksi. Työn tekemisellähän on Suomessa aina ollut vahva arvostus ja työttömäksi jääminen saattoi järkyttää konkurssin kokenutta hyvin syvästi.
Tammisen teoksessa kerrotaan henkilöstä, joka kertoi jääneensä pysyvään lama-asentoon eikä ole tehnyt töitä sitten vuoden 1994. Osa laman uhreista siis luovutti täysin, mutta on todettava, että laman iskiessä silloisen hyvinvointiyhteiskunnan rakenteet eivät kestäneet. Ne olivat luotu vain hyviä aikoja varten.
Tamminen tuo esiin kaupunkilegendat, joiden mukaan itsemurhat olisivat 1990-luvun lamavuosina lisääntyneet suorastaan räjähdysmäisesti. Tilastojen mukaan itsemurhat kuitenkin vähenivät.
Konkursseihin liittyi, että nousukautena takaus oli usein mielletty pelkäksi muodollisuudeksi. Ankarien aikojen tullessa velallisten pakkohuutokaupoista tai muista pakkotilanteessa tehdyistä myynneistä ei saatukaan riittävästi rahaa velkojen maksuun. Katseet kääntyivät tällöin takaajien suuntaan.
Oli tapauksia, joissa takaajat ja velalliset olivat lähisukulaisia, jolloin tapahtumien sosiaaliset vaikutukset olivat kovat. Lastensa velkoja taanneet vanhemmat menettivät kotinsa, usein polkuhintaan.
Punapääoma
Lama ei säästänyt työväenliikkeenkään omaisuutta, jonka vahvimpia edustajia olivat kaupan puolella muun muassa EKA-konserni, rakennusliike Haka ja vakuutusyhtiö Kansa.
Jopa Suomen kommunistinen puolue SKP lähti nousukauden huumassa sijoitustoimintaan. Rahat hankittiin ajan hengen mukaisesti lainaamalla, vakuutena oli muun muassa talkoilla rakennettu maineikas Helsingin kulttuuritalo.
Tammisen mukaan erilaiset liikemiehet vedättivät kommunisteja, joiden taloudenhoitaja oli päässyt 1980-luvun vauhdin hurmaan. Puolueen johdolle taloudenhoitaja pystyi aina selittämään asiat parhain päin. Tämä onnistui aina siihen saakka, kunnes ote tilanteesta oli jo lopullisesti karannut käsistä ja edessä oli koko puolueen konkurssi. Sen myötä myös kulttuuritalo pakkohuutokaupattiin vuonna 1994.
Punapääoman kruununjalokiveksi sanottiin Suomen Työväen Säästöpankkia. Se muutettiin liikepankiksi vuonna 1989 ja uudeksi nimeksi tuli STS-pankki. Se hakeutui aktiivisesti yritysten luotonantajaksi ja markkinoi näyttävästi vaihtoehtojaan. Tavoitteena oli häivyttää pankin työläistausta ja olla vahvasti ajan hermolla.
Ponnisteluista huolimatta asiakkaiksi ei saatu ykkösketjun yrityksiä, vaan osa asiakkaista osoittautui hylkyluokan yhtiöiksi, joiden tavoitteena oli vain saada mahdollisimman paljon luottoa. Lopulta STS ajautui Kansallis-Osake-Pankin syliin vuonna 1992.
Muillekin työväenliikkeen yrityksille kävi huonosti. EKA joutui yrityssaneeraukseen vuonna 1993 ja Kansa -yhtiöt sekä Haka haettiin konkurssiin vuonna 1994.
Perintämies ei soita kahdesti. 1990-luvun lama Suomessa. 244 sivua. Minerva Kustannus Oy.
JARKKO KEMPPI