Poliisiammattikorkeakoulun erikoistutkija Kari Laitinen ja Maanpuolustuskorkeakoulun sotilasprofessori Aki-Mauri Huhtinen tarkastelevat kirjassaan kansallisen turvallisuuden käsitettä, ja mitä se tarkoittaa suomalaisessa yhteiskunnassa nyt ja tulevaisuudessa. Kansallinen turvallisuus on laaja ja samalla syvä käsitekokonaisuus, joka ulottuu kansakunnan ja valtion olemassaolon perusteisiin.
Suomessa kansallinen turvallisuus -termin käyttö ei ole yleistynyt, ja jostakin syystä sen käyttöä on varottu tai vierastettu. Tekijöiden mielestä täällä ehkä alitajuisesti ajatellaan, ettei pidä manata eikä keskustella vaikeista aiheista äänekkäästi eikä laajasti.
Laitinen ja Huhtinen eivät väitä, että Suomen kansallisen turvallisuuden strategia olisi väärä, mutta täysin selkeä ja kirkkaasti avautuva se ei todellakaan ole. Suomi on viimeisen 30 vuoden aikana ikään kuin ajautunut pysyvään turvallisuusyhteistyön, sotilaallisen liittoutumattomuuden, rauhankumppanuuden, yhteistyön ja asevelvollisuuden tilaan, josta irrottautumisella ei ole ilmiselvää kiirettä. Se voi olla osittain viisautta, mutta se voi olla myös poliittista ajelehtimista.
Asevelvollisuus mietittävä
Julkisessa keskustelussa asevelvollisuus on usein esillä, onhan kyse kansallisen turvallisuutemme yhdestä keskeisimmästä pilarista. Asevelvollisuutta ei ole onneksi tarvinnut testata tositoimissa vuoden 1945 jälkeen. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö asevelvollisuus olisi silti nykyäänkin sopiva malli Suomelle. Suomen maantieteellinen asema vaatii laajaa joukkopohjaa, ja siksi yleinen asevelvollisuus jää ainoaksi vaihtoehdoksi.
Muutoksia on kuitenkin tulossa. Arvioiden mukaan kymmenen vuoden päästä suomalaisten miespuolisten kansalaisten ikäluokat pienenevät selvästi ja 20 vuoden päästä se alentaa jo merkittävästi asevelvollisuusjärjestelmän toimivuutta. Edelleen nuorten suomalaisten fyysinen kunto on heikentynyt. Liikkuminen maastossa erilaisten taakkojen kanssa sekä kyky fyysiseen ja pitempikestoiseen rasitukseen on taantumassa.
Perussääntö on, että jaksaakseen palvella esimerkiksi kriisinhallintatehtävissä, sotilaan on juostava 2[nbsp]500 metriä kahdentoista minuutin Cooperin testissä. Nyt varusmiesten keskiarvo on noin 2[nbsp]350 metriä.
Kirjoittajien mukaan on viimeisiä hetkiä todeta kehittyvä suunta ja käynnistää laajat tutkimukset, miten asevelvollisuusjärjestelmää pitäisi muuttaa, jos suomalaisnuorista ei tulevaisuudessa enää ole fyysisesti vaativiin tehtäviin. Kenties palvelukseen voitaisiin hyväksyä heikkokuntoisempikin, koska erityisesti informaatiovaikuttaminen ja kyberturvallisuus tarvitsevat osaajia, joiden fyysinen kunto ei ole avaintekijä.
Yksi muutos voi olla myös naisten ottaminen mukaan kutsuntoihin sekä siviilipalveluksen suorittavien integroiminen laajemmalti kokonaisturvallisuuden tehtävien kenttään. Joka tapauksessa kirjoittajat arvioivat, että keskustelu asevelvollisuudesta ja sen merkityksestä Suomelle nousee melkoisen huomion kohteeksi lähitulevaisuudessa.
Naton suojaa ei ole
Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan peruskysymyksiä on aina ollut ja tulee aina olemaan kysymys Venäjästä. Suomi ei kuulu Pohjois-Atlantin liitto Natoon, joten sillä ei ole sotilaallisen liittouman suojaa eikä liittouman antamaa korkeaa kynnysarvoa erityisesti Venäjän suuntaan.
Laitinen ja Huhtinen toteavat, että kaikissa virallisissa ulkopoliittisissa linjauksissaan Suomi on vahvasti sitoutunut läntiseen arvomaailmaan. Tätä vasten asetelma suhteessa Natoon on melko kummallinen, sehän jos mikä edustaa länsimaista arvomaailmaa. Voi todeta, että taloudessa Suomelle kelpaa liittoutuminen, mutta ei kovan turvallisuuden ytimessä.
Naton nihkeä kannatus kansalaisten keskuudessa on kirjan mukaan osaltaan seurausta siitä, ettei maan ulko- ja turvallisuuspoliittinen eliitti halua keskustella avoimesti Nato-jäsenyyden mahdollisuudesta.
Suomessa ylläpidetään ajatusta siitä, että olemme koska tahansa tervetulleita Natoon.
On totta, että Suomi on yhteensopiva sotilas-teknisesti lähes kaikessa Naton vaatimusten kanssa, mutta kriisitilanteessa yhteistoiminta ei ole sataprosenttisen varmaa. Natoon kuuluvat jäsenvaltiot eivät ole aina yhtä mieltä kaikista asioista. Vaikka yleisesti Suomen ja Naton välillä vallitsee hyvä yhteistoiminta, todellisen kriisin sattuessa Naton jäsenvaltiot ajavat ensikädessä omaa asemaansa, eikä Suomi välttämättä ole tärkein autettava.
Teoksessa pohditaan myös Naton huonoja puolia. Sotilasliiton joukkorakenne on jatkuvasti supistunut ja hallintorakenteet ovat vastaavasti paisuneet. Liittymällä sotilasliittoon Suomi joutuisi sitomaan upseerikuntaansa Naton hallinnon pyörittämiseen. Lisäksi takuut Naton sotilaallisten kenttätason joukkojen saatavuudesta tarvittaessa Suomea puolustamaan ei ole itsestäänselvyys.
Naton sijasta Suomessa luotetaan ainakin osittain omiin sääntöihinsä varsin joustavasti suhtautuvaan Euroopan unioniin. Kirjoittajien mielestä EU:n todellista keskinäistä solidaarisuutta voisi pohtia syvällisemminkin.
Kari Laitinen & Aki-Mauri Huhtinen: Kansallinen turvallisuus murroksessa. 382 sivua. Docendo Oy.
JARKKO KEMPPI