[vc_row][vc_column][rev_slider slidertitle=”putoava-poliitikko-01″ alias=”putoava-poliitikko-01″ mode=”header”][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]”Tässä työssä ei olla koskaan lomalla. Joskus joku dorka soittaa minulle lauantai-iltana humalassa ja valittaa siitä, kun meillä on niin pitkät lomat. Muistan, kuinka kerran nauroin yhdelle, että tajuatko että olen nyt lomalla mutta sen sijaan minun pitää kuunnella tätä typerää mäkätystä. Olisin niin mielelläni lomalla.”
Näin sanoo suomalainen kansanedustaja tuoreessa tutkimuksessa. Moni suomalainen reagoisi edustajan puheisiin suunnilleen näin: Kylläpä on kiittämätön poliitikko, nauttii eduista muttei tee töitä, ja kun pieni ihminen lähestyy, vastaa ylimielisesti.
Turun yliopiston eduskuntatutkimuskeskuksen tutkija Mona Mannevuo kuvaa kansanedustajan työympäristöä sanoilla ”low-trust, high blame”. Se tarkoittaa, että kansalaisten luottamus poliitikkoihin on matala, mutta moitteita kansanedustajien työstä tulee runsaasti.
Silti kansanedustajan tehtävä on vaativa. Tekemistä on paljon mutta aikaa perehtyä vähän. Kova työ ja yhteisön epäluottamus ovat raskas yhdistelmä.
Moni kansanedustaja käykin loputonta taistelua moninaisia vaatimuksia vastaan, kuvaa Mannevuo. Hän vertaa heitä ylityöllistettyihin perheenäiteihin.
– He yrittävät taipua joka suuntaan, mutta mihinkään suuntaan ei voi näyttää, että toiset vievät liikaa energiaa. Luottamustyössä ei voi sanoa, että työ tai arki vie voimat, koska se ei anna hyvää kuvaa omistautumisesta.
Mannevuo on taustaltaan historioitsija ja kulttuuritutkija, ja hän on tutkinut etenkin työn tehostamisen historiaa. Kaksi vuotta sitten hän alkoi haastatella 20:a suomalaista kansanedustajaa selvittääkseen, miten kuluttavaa heidän työnsä on.
Haastateltavat löytyivät helposti, eikä kukaan kieltäytynyt. He edustavat kaikkia eduskuntapuolueita. Tänä kesänä Mannevuo julkaisi tuloksensa artikkelissaan ahdistuneista poliitikoista. Hän päättelee, että politiikka on kuluttavaa intohimotyötä, jossa on korkea uupumusriski.
Tosin kukaan haastatelluista ei suoraan sanonut kärsivänsä tästä, mutta he kertoivat stressaavissa tilanteissa kokeneensa päänsärkyä ja unettomuutta tai jopa päivittäisten rutiinien unohtelua.
– Se ei ole jokapäiväistä, mutta eduskuntatyössä on paljon kuormittavia tilanteita. Tämä on inhimillistä ja samastuttavaa, eivätkä tulokset poikkea siitä, jos haastattelisin mitä tahansa tietotyöorganisaatiota. Tosin harva työntekijä on yhtä paljon julkisuudessa ja jatkuvan tarkkailun alla, Mannevuo sanoo.
Kuorma kasvaa useista syistä. Ensinnäkin kansanedustajat käsittelevät vaikeita asioita mutta eivät ehdi perehtyä niin tarpeeksi. Monimutkaiset kysymykset pitää pystyä tiivistämään yksinkertaisiksi kyllä–ei-päätöksiksi.
Toiseksi työtä tehdään kovan paineen alla ja päätökset syntyvät toisinaan jopa kaoottisissa oloissa. Kolmanneksi työtä tehdään käytännössä vuorokauden ja vuoden ympäri, vaikka suoranaista eduskuntatyötä ei joka päivä olekaan.
Neljänneksi kielteinen palaute ja vihapuhe ovat lisääntyneet.
Mannevuo sanoo, että ihannekuvissamme poliitikko on järkiolento, joka nojaa päätöksensä rationaalisuuteen. Hänen mukaansa tässä voidaan nähdä yhteys teollistumisen ja tuotannon järkeistämisen historiaan.
Samaan aikaan poliitikon pitää kuitenkin osoittaa tunteitaan, jotta hän näyttäisi inhimilliseltä. Hänen täytyy kyetä samastumaan kansalaisten erilaisiin tilanteisiin.
Tunteilussa ei saa kuitenkaan mennä liian pitkälle, jottei näytä siltä, että olisi hetkellisten tunteidensa vietävissä. Tämä ei ole aina helppoa.
– Ei ole epäilystäkään siitä, että kansanedustajat ovat hyvin sitoutuneita työhönsä. Sen vuoksi he eivät voi olla reagoimatta tunteella, Mannevuo sanoo.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row css=”.vc_custom_1606312402976{margin-top: 20px !important;}”][vc_column][rev_slider slidertitle=”putoava-poliitikko-02″ alias=”putoava-poliitikko-02″][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Kun psykoterapiakeskus Vastaamon hakkerointitapaus lokakuussa paljastui, Suomen yli pyyhkäisi terapiamyönteinen aalto. Lukuisat julkisuuden henkilöt paljastivat käyneensä terapiassa. He kertoivat kokemuksistaan ja toivoivat tukea uhreille.
Kansanedustajatkin ottivat kantaa ja tukivat niitä, joiden tiedot oli hakkeroitu Vastaamosta. SDP:n edustaja Eeva-Johanna Eloranta kertoi olevansa yksi uhreista ja käyneensä Vastaamossa yhdellä käynnillä.
Harva kuitenkaan kertoi omista terapiakokemuksistaan, vaikka kansanedustajatkin varmasti käyvät purkamassa huoliaan ammattilaisen vastaanotolla. Niin pitkälle ei terapiamyönteisyys ole levinnyt, että se koskisi edustajia.
Mannevuon mukaan kansanedustajat eivät halua kertoa esimerkiksi uupumiskokemuksiaan, koska se saattaisi lisätä arvostelua heitä kohtaan.
– He eivät ajattele, että puhuminen olisi noloa, vaan koska se olisi taas uusi ase medialle.
Näyttöä löytyy sen puolesta, että sanojaan kannattaa varoa: Viime vaalikaudella uupumuksestaan kertoivat vihreiden Touko Aalto, sinisten Jari Lindström ja keskustan Juha Rehula. Vaaleissa he kaikki putosivat eduskunnasta.
Lindströmin putoaminen johtui koko puolueen surkeasta menestyksestä, mutta Aallon ja Rehulan kohdalla voi pohtia, johtiko nimenomaan avautuminen vaalitappioon.
– On ainakin järkevää kysyä, eivätkö poliitikot puhu uupumuksestaan siksi, että se vaikuttaa tulevaan valintaan, Mannevuo sanoo.
Kannattaa huomata, että ”puhuminen” tarkoittaa tässä yhteydessä julkisuuteen kertomista. Se ei tarkoita, että kansanedustajat pitäisivät kaiken sisällään.
– Vaikuttaa siltä, että työn kuormittavuudesta saa puhua omassa yhteisössä. Eduskunta on aika suljettu yhteisö, jossa on ystävyyssuhteita yli puoluerajojen, Mannevuo sanoo.
”Työuupumuksesta on jonkun verran keskusteltu, ja tavallaan se on hyvä et siitä keskustellaan, sillä sitten ehkä muutkin ihmiset uskaltavat keskustella siitä. Mutta sitten toisaalta se myös altistaa meidät arvostelulle, että saatanan laiskat paskat siellä, nostatte hirveitä palkkoja ettekä edes tee töitä ja vielä valitatte uupumuksesta. Minulla on vähän ristiriitainen olo siitä, että haluanko että tästä aiheesta edes keskustellaan julkisesti.”
Sosiaalisen median vaikuttajat ja viihteen kautta julkisuuteen nousseet ihmiset ovat viime vuosina avautuneet ongelmistaan.
Esimerkiksi suosittu toimittaja Maria Veitola on puhunut uupumuksestaan, samoin bloggaajat Jenni Rotonen, Eeva Kolu ja Rosanna Kulju. He eivät ole kokemuksineen yksin, vaan yleinen käsitys on, että uupumuksesta on tullut suorastaan suomalaisten uusi kansantauti.
Ja kun Vastaamon tietovuoto tuli julki, viestintätoimisto Ellun Kanat aloitti Terapiassa tavataan -kampanjan. Sen tarkoitus on vähentää terapiaan liitettyä häpeää. Toimiston perustaja, entinen kansanedustaja ja EU-parlamentaarikko Kirsi Piha (kok.) kertoi terapiakokemuksistaan muiden mukana.
Mannevuo sanoo, että viestintäalan ihmisillä on enemmän vapauksia kuin poliitikoilla.
– Kiinnostavaa on, että tämä (avautuminen) ei koske samalla tavalla kaikkia ammattiryhmiä. Ehkä viestijät ja somevaikuttajat voivat jakaa tällaista tietoa, mutta poliitikot eivät ole sellaisessa asemassa, että heitä voisi vaatia siihen.
Mannevuo muistuttaa, että uupumusta voi pitää ”hyväksyttynä” tilana, koska se johtuu liiasta työnteosta. Uupumuksen tunnustaminen siis kertoo, että henkilö on toteuttanut hyvän kansalaisen ihannetta.
– Työuupumus on ahdistava kokemus, mutta se osoittaa, että ihminen on ollut ahkera.
Tästä syystä on jopa muodikasta sanoa, että kärsii uupumuksesta, Mannevuo arvelee. Uupumista voi pitää myös vaikeasti määriteltävänä mielen sairautena, eikä sille ole olemassa varsinaista tautiluokitustakaan.
Mannevuo huomauttaa, että vakavista mielenterveysongelmista avaudutaan harvoin.
– Onko sellainen maailma edes mahdollinen, jossa poliitikko tulisi esiin jonkin todella stigmatisoivan mielenterveysongelman kanssa?
Hän korostaa, ettei toivo tätä. Ihmisten ei tarvitse kertoa terveystietojaan julkisuuteen, hän sanoo.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row css=”.vc_custom_1606312416173{margin-top: 20px !important;}”][vc_column][rev_slider slidertitle=”putoava-poliitikko-03″ alias=”putoava-poliitikko-02-1″][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Kun Mannevuo haastatteli kansanedustajia kaksi vuotta sitten, keskusteltiin vilkkaasti kansanedustajien eduista. Edustajien sopeutumiseläkettä oltiin lakkauttamassa. Yksi edustaja purki tuntojaan:
”Edustajatoverit ovat sydänjuuriaan myötä loukkaantuneita tästä keskustelusta. Monelle on tarjottu jossain vaiheessa hyviä oman alan töitä, mutta he ovat ajatelleet, että jatkavat eduskunnassa, koska se on tärkeämpää. Nyt kun tämä sopeutumiseläke on poistettu, niin ehkä valinta olisi ollut toinen. (…) Se myös rajoittaa sitä, että mitä uskallamme sanoa, koska joudumme miettimään, onko meillä työtä poliittisen uran jälkeen (…) Tämä on vakava ongelma demokratialle, ja sitä ei ole keskustelussa ajateltu ollenkaan.”
Mannevuo sanoo, että poliitikkojen edut eivät ole kohtuuttomat. Tämä on todettu monissa kansainvälisissä tutkimuksissa.
– On mustavalkoinen näkemys, että poliitikoilla olisi hyvät edut. Eihän poliitikko toki surkea pätkätyöläinen ole, mutta työssä on myös paljon vastuuta.
Jos kansanedustajan palkkiota vertaa yritysten toimitusjohtajien palkkoihin, se jää yleensä jälkeen.
– Siinä mielessä palkkio ei ole kohtuuton. En saanut haastatteluissa kertaakaan sellaista mielikuvaa, että joku olisi rahan takia politiikassa, Mannevuo sanoo.
Hän muistuttaa, että vaalityö maksaa. Varmistaakseen työnsä jatkumisen moni kansanedustaja laittaa osan tuloistaan vaalikassaan. Tällaista ei monissa muissa työpaikoissa joudu tekemään.
Mannevuon haastattelemat kansanedustajat eivät olleet huolissaan siitä, että sosiaalisen median kautta voitaisiin manipuloida kansalaisia. Sen sijaan he katsovat, että varsinkin Facebook on hyvä keino pitää yhteyttä äänestäjiin: somessa voi olla oma itsensä, ja se tarjoaa eräänlaisen koskemattomuuden, koska ulkopuoliset eivät pääse vääristämään poliitikon sanomisia.
Nuoret kansanedustajat arvioivat somen avulla kannatustaan. Joissakin puolueissa kansanedustajia rankataan sen mukaan, miten aktiivisia he ovat somessa ja paljonko heillä on seuraajia, Mannevuo sanoo.
Somen huono puoli on, että se tarjoaa alustan häirinnälle ja suoranaiselle ahdistelulle. Mannevuo sanoo, että naiset joutuvat kohteeksi miehiä useammin.
– Naisten kohdalla vihapuhe on enemmän henkilöön menevää. Se tuntuu kiusaamiselta, Mannevuo sanoo.
On myös joitakin aiheita, joiden käsittely tuottaa poliitikolle vihapuhetta. Tunnetusti maahanmuutto ja tasa-arvo kuuluvat näihin, mutta löytyy muitakin.
– Jos puhuu vaikkapa turkistarhauksen puolesta, saa ikävää palautetta, Mannevuo sanoo.
Hän arvioi, että poliitikot ovat turtuneet vihapuheeseen ja melkeinpä pitävät sitä työhön automaattisesti kuuluvana haittana. He väittävät tottuneensa siihen.
”Se on hinta, joka demokratiasta pitää maksaa”, sanoi eräs haastateltava.
– Jos ajattelee, ettei se haittaa, tilanne normalisoituu siihen, että on hyväksyttävää haukkua ihmisiä, Mannevuo sanoo.
Hän kuitenkin epäilee, ettei vihapuheeseen ja raakaan arvosteluun totu koskaan.
– Jos joka kerran, kun esiintyy televisiossa, saa viestejä, että on tyhmä ja ruma, uskon, että se vaikuttaa.
Hän lisää, että poliitikkojen täytyy toki sanoa, ettei vihapostilla ohjailla heidän ajatteluaan. Muuten he tulisivat myöntäneeksi, että vihapostista on lähettäjälleen hyötyä.
Eräs kansanedustaja sanoo, että he työskentelevät ”koirakoulussa”: jos tekee työssään virheen, seuraa julkinen nöyryytys.
”Jotkut varmaan ylläpitää jonkinlaista kulissia, koska kaikki meistä haluaa esiintyä vahvana ja määrätietoisena. Mutta kaikki me ollaan omalla tavallamme herkkiä ja kärsitään siitä (…) Jos menettää sen sensitiivisyyden, ei enää tiedosta tai tunnista tunteita tai asiallista kritiikkiä, vaan jotenkin tunkee kaikki siihen samaan laariin, että pois silmistä pois mielestä. Se ei ole hyvä asia.”
Mannevuo toteaa, että suomalaiset poliitikot aloittavat usein puheensa kertomalla, miten he ovat tavanneet tavallisia ihmisiä ja keskustelleet näiden kokemista ongelmista. Suomessahan on tavallista, että kansalaiset ottavat yhteyttä alueidensa kansanedustajiin.
Poliitikot kuvaavat näitä kohtaamisia ja yhteydenottoja tunteikkaiksi hetkiksi, joista he saavat ajatuksia työhönsä. Kansalainen ja poliitikko jakavat keskenään asian tärkeyden ja poliitikko lupaa tehdä päätöksiä, joilla kansalaisen huoli poistuu.
Toisinaan yhteydenotot kuormittavat edustajia, koska he joutuvat toimimaan terapeutteina. Toisten huolien kuuntelu ilman asianmukaista koulutusta tai työnohjausta on kuormittavaa.
”Tässä työssä on myös sellainen puoli mikä ei ehkä tule usein ilmi. Karusti voisi sanoa, että me välillä tehdään tällaista sosiaalityötä tai jopa avopsykiatristakin työtä. (…) Ja tämä on minun mielestäni sellaista mikä kansanedustajalle kuuluu. (…) Minäkin vähän luulin, että sellainen ’Ansan auttava puhelin’-meininki olisi vähentynyt mutta ei se ole.”
Mannevuo muistuttaa, että Pohjoismaissa arvostetaan poliitikkojen ja kansalaisten avointa suhdetta. Se synnyttää luottamuksellisen ilmapiirin ja ajatuksen siitä, että päättäjät ymmärtävät kansalaisia.
Tutkimuksen mukaan kansanedustajat silti tuntevat olonsa epämukavaksi, ainakin toisinaan.
Mannevuon mukaan haastatteluista voi päätellä, että intiimin julkisuuden vaatimukset – mukaan lukien sosiaalinen media – pakottavat poliitikot toistamaan tekoja, joilla he luovat itsestään mielikuvan tavallista kansalaista parempana ihmisenä.
– On raskasta olla päivästä toiseen yli-inhimillinen hahmo, joka on samaan aikaan sekä nöyrä, välittävä, moraalinen ja huolehtiva että työteliäämpi kuin kukaan muu, Mannevuo sanoo.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row]