Sofi Oksasen mukaan suomettumista voidaan pitää Neuvostoliiton menestystarinana, ei Suomen.
– Suomi oppi refleksinomaisesti reagoimaan toivotulla tavalla ärsykkeisiin. On myös syytä muistaa, että suomettuminen riisti Suomelta itsenäisen tavan kirjoittaa omaa virallista historiaansa ja itsenäisen julkisen puheen Venäjästä. Se kasvatti myös itsesensuuriin, jota kansalaiset yhä ylläpitävät itse esimerkiksi toteamalla huomaamattaan, että onpa rohkeaa puhetta, kun joku kritisoi Venäjän politiikkaa, Oksanen kirjoittaa Lännen Median julkaisemassa esseessään.
Oksasen artikkeli perustuu hänen esitelmäänsä Enn Soosaar -konferenssissa Tallinnassa. Se löytyy tästä kokonaisuudessaan Aamulehdestä.
Suomettuminen vaikutti hänen mukaansa siihen, miten suomalaiset tottuivat puhumaan Venäjästä. Tämän seurauksena minkä tahansa kritiikin esittäminen Venäjän politiikkaa kohtaan on jotain, mitä helposti kutsutaan ”rohkeaksi”.
– Pidän sitä ongelmallisena siksi, että kritiikin esittäminen ekspansiivista politiikkaa harjoittavan valtion toimintaa kohtaan ei pitäisi olla mitenkään erityisen ”rohkeaa”. Sen pitäisi olla normaalia, yhtä normaalia kuin Kiinan sanavapaustilanteen tai palomuurin kritisoiminen. Se ei ole poikkeusasenne tai marginaalinen mielipide, vaan tavallista, aivan kuten pitääkin olla.
Oksanen huomauttaa, ettei Kiinaa kritisoiva saa kuulla olevansa ”fasisti”, ”provokaattori”, ”russofobi” tai ”Nato-huora”, joka on yksi uusi, Venäjän toimia kritisoiviin ihmisiin kohdistettu suomalainen ilmaisu.
– Vastaavia haukkuja osakseen ei ole saanut myöskään henkilö, joka on kritisoinut vaikkapa Yhdysvaltojen Guantanamo-käytäntöjä.
Neuvostoimperialismia ei käsitelty
– Suomettuneen Suomen oppikirjoissa toistuvat tutut neuvostotarinat siitä, miten neuvostoarmeija ”vapautti” Baltian ja miten rauhanomaista eloa rakastava ”Neuvostoliitto ei ole sotinut kertaakaan toisen maailmansodan jälkeen”. Valtavat uhrimäärät vaatinut Afganistanin sota kuitattiin ”ongelmaksi”, mutta Vietnamin sotaa käsiteltiin sivukaupalla, Sofi Oksanen kirjoittaa.
– Siinä missä Neuvostoliitosta esiteltiin veret seisauttavia teollisuustuotannon kasvukäppyröitä, Yhdysvalloista tarjoiltiin diagrammeja, jotka osoittivat miten väkivaltarikollisuus kasvoi suurkaupungeissa. Yhdysvaltojen köyhyys, huumeongelmat ja muut kammottavuudet saivat tilaa, mutta Neuvostoliitossa kaikki kukoisti, hän toteaa.
Länsimaiden imperialismin aikaa käsiteltiin Oksasen mukaan opetuksessa kattavasti. Sanaa ei kuitenkaan koskaan yhdistetty Neuvostoliittoon. Sitä ei myöskään yhdistetty Venäjään Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen.
Sofi Oksasen mukaan uutiskielessä ja opetuksessa toistuvat sen sijaan ilmaisut kuten Venäjän tai Neuvostoliiton ”etupiiriajattelu tai -politiikka”. Baltian ja Itä-Euroopan maita voidaan kutsua ”puskurivaltioiksi”.
– Tähän retoriikkaan ei kuulu puhua Venäjän tai Neuvostoliiton yhteydessä alusmaista, ei siirtomaista, ei imperialismista, ei kolonialismista, eikä entisestä emämaasta, vaikka juuri nämä sanat vastaavat Neuvostoliiton sortoon, alusmaiden riistoon ja orjatyövoimaan perustuvaa toimintaa sekä Venäjän uusia suuntia.
Joissakin länsimedioissa on alettu Oksasen mukaan käyttää imperialismiin liittyvää sanastoa vasta Ukrainan sodan myötä. Näin tehdään kuitenkin kainostellen. Sana esiintyy lähinnä pääkirjoituksissa tai vieraskolumneissa.
Propaganda toimi
– Yksi itänaapurin menestystarinoista onkin se, ettei lännessä totuttu yhdistämään imperialismia Venäjään huolimatta siitä, että Neuvostoliiton vauraus perustui alusmaiden riistoon ja orjatyövoimaan ja puolet Euroopasta kuului pitkään itäisen emämaan siirtomaihin. Lännessä imperialismin katsottiin koskevan vain Yhdysvaltoja ja Länsi-Euroopan menneisyyttä, ja alusmaiden katsottiin olevan jotain mertentakaista, jotain mikä liittyi ei-valkoista ihonväriä edustaviin kansoihin. Neuvostoliiton propaganda siis toimi: sen kulissi vapaaehtoisena kansojen ystävyyden kehtona puri, Sofi Oksanen kirjoittaa.
Hän muistuttaa monien entisten siirtomaavaltojen kulkeneen täysin vastakkaiseen suuntaan. Ranskan tai Iso-Britannian ei enää sallittaisi puuttuvan entisten siirtomaidensa tapaan kirjoittaa omaa historiaansa.
– Niiden sotkeutumista entisten alusmaidensa asioihin ei katsottaisi hyvällä – lukuun ottamatta työtä, jolla ne pyrkivät korjaamaan aikaansaamiaan tuhoja.
Sofi Oksanen huomauttaa, ettei Venäjä tehnyt koskaan samaa kuin läntiset imperiumit ja tiedostanut, tunnustanut ja käsitellyt entisten alusmaiden riistoa.
– Päinvastoin. Jo pitkään Venäjä on pyrkinyt kieltämään entisiltä alusmailtaan oikeuden omaan historiankirjoitukseensa. Se tekee niin käyttämällä neuvostopropagandan kieltä ja kieltämällä faktat: miehitykset, kyyditykset ja kansanmurhat. Näin luonnollistetaan entisten alusmaiden muka-kuulumista Venäjän valtapiiriin. Päämääränä on pitää entiset alusmaat otteessa, aiheuttaa kaaosta lännessä ja pitää vastarinta vaikkapa Venäjän sotarikoksia kohtaan kurissa, hän toteaa.
Oksanen muistuttaa Ukrainan sodan tulleen lännelle yllätyksenä, vaikka Kreml oli työstänyt sitä jo niin kutsutusta oranssista vallankumouksesta lähtien. Hänen mukaansa Venäjän kolonialismi on piilotettu virallisen ”maanmiespolitiikan” taakse.
– Siis sen, että puolustetaan venäläistä kulttuuria ja venäjänkielisten oikeuksia rajavaltioissa. Tätä politiikkaa propagoitiin Kremlin tukemilla kampanjoilla, rehabilitoimalla neuvostonostalgiaa ja manipuloimalla poliittisia symboleja.
Länsi olisi Sofi Oksasen mukaan huolestunut Venäjän toimista aivan eri tavalla, jos se pitäisi maata kolonialistisena valtiona.
– Jos Britannia yhtäkkiä alkaisi rehabilitoida ja ylistää britti-imperiumin menneisyyttä koko Irlannissa, myös kansainvälinen vastustus olisi valtavaa. Jos riippumattomat mielipidemittaukset kertoisivat, että saksalaiset pitävät yhtäkkiä Hitleriä historiansa suurimpana miehenä, kansainvälinen järkytys olisi suuri ja Saksaa pidettäisiin välittömästi merkittävänä uhkana.
Oksanen muistuttaa Venäjän on toiminut juuri näin neuvostojohtaja Josif Stalinin suhteen.