Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen sekä Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamon teoksessa keskiössä oleva väestöpolitiikka tarkoittaa pyrkimyksiä ja toimenpiteitä, joiden päämääränä on vaikuttaa syntyvyyteen, kuolevuuteen, avioituvuuteen ja muuttoliikkeeseen siten, että väestönkehitys on yhteiskunnan kehityksen kannalta suotava.
Aiemmin huoli syntyvyydestä liittyi kansallisvaltioiden historiaan. Suuri väestön määrä kuvasi sotilaallista vahvuutta. Nyt talous tarvitsee uusia työntekijöitä ja kuluttajia. Hyvinvointivaltiot eivät toimi ilman uusia veronmaksajia, jotka vastaavat esimerkiksi vanhenevien sukupolvien eläkkeistä. Keskeistä on veronmaksajien määrän ennakointi, alhainen syntyvyys kertoo hyvinvointivaltion rahoituspohjan rapautumisesta tulevaisuudessa.
Toisaalta köyhissä maissa liian korkea syntyvyys on keskeinen syy esimerkiksi nälänhätään. Hiilamo toteaakin, että ihmisiä on toisissa paikoissa liikaa ja toisissa liian vähän.
Kolme laskukautta
Suomessa syntyvyys pysyi korkealla tasolla eli noin viisi lasta naista kohden niin kauan kuin tilastoja oli laadittu eli 1700-luvun alkupuolelta saakka. Tietenkin esimerkiksi nälkävuodet 1866-1868 vaikuttivat syntyvyyteenkin. Kokonaisuutena agraariyhteiskunnassa lapset olivat sosiaalinen ja taloudellinen voimavara. Vanha sananlaskukin totesi, että lapsi on köyhän rikkaus.
Tultaessa 1930-luvulle naiset synnyttivät keskimäärin kolme lasta. Herkimmät tutkijat ja poliitikot alkoivat puhua jo väestökadosta ja suomalaisten sukupuutosta. Pudotus oli kieltämättä suuri tarkasteltaessa vaikka kokonaishedelmällisyyslukuja. Vuonna 1920 se oli 3,76 ja vähän yli kymmenen vuotta myöhemmin enää 2,27 eli jo lähellä uusiutumistasoa.
Sotien jälkeen syntyneet suuret ikäluokat pelastivat tilanteen. Syntyvyys kohosi joksikin aikaa melkein 1900-luvun alun tasolle, kokonaisuushedelmällisyysluku nousi 3,47:ään. Olympiavuotena 1952 alkoi toistaiseksi Suomen historian pisin syntyvyyden laskukausi, se kesti 21 vuotta.
Vuonna 1969 kokonaishedelmällisyysluku laski ensimmäinen kerran alle kahden. Neljä vuotta myöhemmin lukema oli 1,5, mutta tämän jälkeen alkoi hidas toipuminen.
Lamavuosina 1990-luvun alussa syntyvyys kohosi merkittävästi ja se näkyi myös kokonaishedelmällisyysluvussa, joka oli parhaimmillaan jopa 1,85. Eräänlainen vauvabuumi jatkui myös 2000-luvun alussa.
Vuonna 2010 lukema oli 1,87, mutta samana vuotena alkoi tasainen lasku, joka Hiilamon mielestä juontaa juurensa vuoden 2008 talouskriisiin.
Syntyvyyden väheneminen jatkui aina vuoteen 2019, jolloin kokonaishedelmällisyyslukema oli enää 1,35. Alhainen syntyvyys alkoi näkyä yhä voimallisemmin myös julkisuudessa. Syntyvyystermi esiintyi suomalaisissa aikakauskirjoissa ja sanomalehdissä vuonna 2010 vain 62 sivulla, mutta vuonna 2018 osumia oli jo 401.
Suomessa syntyvyydenlaskun keskeisistä tekijöistä ei ole yksimielisyyttä. Tämä on huono asia, koska ongelmaa on vaikea ratkaista ilman tietoa sen syistä. Erilaisia selityksiä kuitenkin alkoi ilmaantua etenkin 2010-luvulla. Syyksi tilanteeseen nähtiin muun muassa taloudellinen epävarmuus, statuskilpailu ja myös ilmastoahdistus.
Ilmastoahdistukseen liittyy, että lasten synnyttäminen on leimattu jopa ympäristöongelmaksi ja vastuuttomaksi päästöjä kasvattavaksi teoksi. Toisaalta joidenkin mielestä vähäinen syntyvyys on hyvä asia, koska tällöin on vähemmän uusia ihmisiä rasittamassa ympäristöä. Lapsettomuuden väitetään olevan ympäristötekona monin verroin tehokkaampi kuin mikään määrä arjen tavallisia ekotekoja. Tähän tietysti voi väittää, että tulevaisuutta ei ole ilman lapsia.
Syntyvyys ja puolueet
Hiilamo tuo esiin, että syntyvyyttä voidaan lähestyä myös puolueintressien näkökulmasta eli miten syntyvyydellä voidaan vaikuttaa poliittisiin valtasuhteisiin. Suomessa esimerkiksi vasemmistopuolueet ovat halunneet tukea syntyvyyttä pienituloisissa työssäkäyvienperheissä.
Entinen maalaisliitto, nykyinen keskusta puolestaan on suosinut lasten hoitamista kotona esimerkiksi kotihoidon tuen avulla. Taustalla on vanha ajatus siitä, ettei maatalonemännille ole mitään hyötyä päivähoitopalveluista.
Hiilamon mukaan kokoomukselle on ollut tärkeää hyvätuloisten perheiden tukeminen esimerkiksi lapsiperheiden verovähennyksien kautta. Ajatuksena on ollut kiinnittää huomiota myös lasten ”laatuun”. Ajatus oli vahvasti esillä ennen toista maailmansotaa, mutta kokonaan se ei ole jäänyt historiaan. Vuonna 2012 kokoomusnuorten puheenjohtaja aiheutti melkoisen kohun vaatimalla lapsilisien poistamista, koska ne tukevat heikomman aineksen lisääntymistä.
Kokonaisuutena puolueiden kannatus on yhteydessä ikärakenteeseen, matala syntyvyys alkaa parin vuosikymmenen kuluttua muokata poliittista kenttää. Poliittisessa keskustelussa ja päätöksenteossa korostuvat helposti suurimman kannattajakunnan eli ikääntyneiden asiat.
Heikki Hiilamo: Syntymättömät lapset. Väestökysymys Suomen perhepolitiikassa. 194 sivua. Into Kustannus Oy.
JARKKO KEMPPI