Nicholas Shaxson on toimittaja, joka on erikoistunut veroparatiisien ja rahoituskeskusten toimintaan. Hän kirjoittaa artikkeleita useisiin tunnettuihin talousalan lehtiin. Shaxson käsittelee Finanssikirous -teoksessaan rahoitusalan historiaa ja pyrkii osoittamaan rahoitusmarkkinoiden huonoja puolia.
Shaxson väittää, että 1970-luvulla nousi esiin uusi ilmiö, finansialisaatio. Hitaasti ja lähes huomaamatta se on levinnyt koskettamaan meitä kaikkia. Finansialisaatio tarkoittaa rahoitus-, vakuutus- ja kiinteistöalan koon ja vaikutusvallan huomattavaa kasvua. Samoin rahoitusmarkkinoiden ja niille ominaisten toimintamallit ja motiivit ovat tunkeutuneet yhä syvemmälle yhteiskuntaan ja kulttuuriin.
Toimittajan mukaan vielä 50 vuotta sitten oli yleisesti hyväksyttyä, ettei yritysten tehtävänä ollut vain tuottaa voittoa, vaan palvella työntekijöitä ja yhteiskuntaa laajemminkin. Finansialisaation kautta monet yritykset ovat kokeneet rajuja muodonmuutoksia, yritystoiminnasta on tullut yksioikoista keskittymistä osakkeenomistajien eli yhtiön omistajien voittojen maksimoitiin.
Toinen termi, joka toistuu kirjassa tiheästi, on resurssikirous, josta parhaana esimerkkinä on Angola. Shaxson itse työskenteli kirjeenvaihtajana öljy- ja timanttivarannoistaan tunnetussa Angolassa 1990-luvun alussa ja itse todistamassa tilannetta, missä Luonnonvarojen ja etenkin öljyn runsaus johtivatkin talouskasvun hidastumiseen sekä korruption ja köyhyyden lisääntymiseen. Maan johtohahmot rikastuivat öljytuloista suunnattomasti, mutta väestön valtaosan elintaso saattoi jopa laskea.
Kelttitiikeri
Irlanti oli pitkään Länsi-Euroopan köyhimpiä maita. Liittyminen Euroopan talousyhteisöön 1970-luvun alussa toi maahan suuria muutoksia. Erityisesti ulkomaiset investoinnit kehittivät selkeästi Irlannin taloutta.
Kasvu oli häkellyttävää. Irlannin bruttokansantulo henkeä kohti oli vuonna 1990 eurooppalaisesta keskiarvosta 60 prosenttia, vuonna 2000 tasoissa keskiarvon kanssa ja vuonna 2007 lukema oli huikeat 130 prosenttia. Menestystarinan ansiosta Irlannista alettiin käyttää talouspiireissä jo 1990-luvulla nimitystä kelttitiikeri.
Shaxson katsoo, että Irlannin kohdalla kyse oli osittain hyvästä onnesta, jossa seitsemän tai kahdeksan poikkeuksellista tekijää yhdistyi täydelliseksi kasvun vauhdittajaksi. Vähäisin syy ei ollut voimakas yritysveron leikkaus, joka toi maahan runsaasti investointeja etenkin USA:sta. Samalla purettiin rahoitusalan sääntelyä.
Vahva vaikuttaja kasvun taustalla oli Irlannin teollisuuskehityksestä vastannut Industrial Development Authority, IDA, joka käytännössä muokkasi Irlannin kansainvälisen imagon houkuttelevampaan muotoon.
Shaxson väittää, ettei maailmassa ole nähty yhtä onnistunutta ulkomaisten sijoittajien houkuttelua, kuin mihin IDA pystyi. Strategiana oli kohdistaa markkinointia tiettyihin aloihin, kuten lääketeollisuuteen ja tietotekniikkaan. Siten Irlantiin saatiin suuria investointeja muun muassa Applelta, Inteliltä ja Microsoftilta.
Lontoo
Shaxson nostaa esille Lontoon ja erityisesti sen finanssikeskus Cityn merkityksen Britannialle ja koko rahoitusmaailmalle. Britti-imperiumin aikana Citystä käsin toimineet ryhmittymät rahoittivat monia siirtomaihin kohdistuneita hankkeita.
Monien asiantuntijoiden mielestä Britannia on liian riippuvainen Lontoo Citystä, joka on kasvanut erittäin vaikutusvaltaiseksi ja Shaxonin sanoin riistäväksi. Muut talouden sektorit joutuvat taistelemaan selviytyäkseen ja esimerkiksi brittiläinen valmistusteollisuus on taantunut 1970-luvulta voimakkaasti, samalla kun rahoitusalan varat ovat kasvaneet paljon suuremmaksi osaksi taloutta kuin vertailukelpoisissa länsimaissa. Rahoitusala korkeine palkkoineen houkuttelee lahjakkuuksia muilta aloilta.
Rahoitusalan valtavan kasvun voisi kuvitella tuottaneen Britannian talouteen valtavasti investointipääomaa, mutta aikojen kuluessa City ei ole tarjonnut kovinkaan paljon rahoitusta kotimaisille teollisuudenharjoittajille, eikä varsinkaan Lontoon ulkopuolisille toimijoille. Kirjoittaja syyttää Cityä siitä, että se on aina huolehtinut omista intresseistään muiden kansanosien kustannuksella
Nykyisin Cityn pankit lainaavat lähinnä toisilleen ja asunto- ja kiinteistösektorille. Vain kymmenen prosenttia Britannien pankkien antolainauksesta menee rahoitusalan ulkopuolelle. Valtavirran käsityksen mukaan City on kultamunia muniva hanki. Shaxson pyrkii teoksessaan todistamaan, että ylisuuri rahoitussektori on Britannialle loppujen lopuksi vahingollista. Hanhen sijaan kyseessä onkin muuta alat pesästä pois työntävä käki.
Kirjassa päätellään, että nykyisin kiinalaisilla on laaja vaikutusvalta rahoitusalan toimijoihin Cityssä. Esimerkiksi nostetaan Cityn suurimpiin pankkeihin kuuluva HSBC eli Hong Kong and Shanghai Banking Corporation. Sen miljardiluokan voitoista valtaosa tulee Hong Kongista ja Kiinasta. Yksin jo tästä syystä HSBC tottelee todennäköisemmin enemmän Kiinan kommunistista puoluetta kuin Britannian hallintoa.
Nicholas Shaxson: Finanssikirous. Miten kansainväliset rahoitusmarkkinat tekevät kaikista meistä köyhempiä. Into Kustannus Oy.
JARKKO KEMPPI