[vc_row css=”.vc_custom_1566986598028{margin-top: 20px !important;}”][vc_column][rev_slider alias=”toistemme-kimpussa-01″ mode=”header”][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Helsingin piispa Teemu Laajasalo haluaa uskoa, että kaiken kritiikin ja vyörytyksen taustalla oli kaunis ajatus. Vedottiin turvallisiin tiloihin. Siihen, ettei kirkko saa sallia vihapuhetta eikä ihmisarvon mitätöimistä.
– Se, mitä tosiasiassa toisaalta myös tapahtui, oli kuitenkin tiedostavan eliitin yläviistosta tuleva voimakas tarve määrittää, mistä, miten ja ketkä saavat puhua, Laajasalo sanoo palaten toukokuussa järjestettyjen Kirkkopäivien tapahtumiin.
Jo huhtikuussa kohistiin ennakkoon Laajasalon ideoimasta keskustelusta perussuomalaisten puheenjohtajan Jussi Halla-ahon ja koomikko Joonas Nordmanin kanssa liittyen sananvapauteen ja poliittiseen korrektiuteen. Yli kaksisataa kirkon aktiivia vaati lopulta vetoomuksessaan tilaisuuden perumista. Tämä oli kuitenkin pientä:
– Se, mistä en ole aiemmin julkisuudessa puhunut ja voin tässä nyt sanoa, on se, että sain aivan mielettömän määrän kirkon ulkopuolelta systemaattisesti johdettua, suoraa trollausta, jossa yritettiin kehystää tämä kaikki siihen, että Laajasalo antaa tässä nyt persuille tilaa.
Käytännössä tämä merkitsi satoja viestejä sähköpostitse ja sosiaalisen median kautta. Lukuisia puhelinsoittoja avustajille.
Pysäyttävintä olivat Laajasalon mukaan kuitenkin maakuntien seurakunnista tulleet yksittäiset viestit – ”maan hiljaisilta”, kuten hän itse heitä kutsuu.
Ne eivät hänen kokemustensa mukana olleet trollausta ja alkoivat tähän tapaan: ”En ole koskaan äänestänyt perussuomalaisia enkä aio äänestääkään, mutta viime aikoina olen kokenut voimakkaasti, etten ole saanut sanoa omia mielipiteitäni.”
Itse keskustelu Kirkkopäivillä ei ollut lopulta mitenkään erityinen. Aika ”varovainen”, vähän ”tylsä”, pohtii Laajasalo itsekin näin jälkikäteen.
Teemu Laajasalon mielestä on täysin välttämätöntä, että erilaiset ihmiset saavat äänensä kuuluviin, jotta he voivat kokea elävänsä reilussa yhteiskunnassa.
– Jos tällä hetkellä Suomen suurimman puolueen puheenjohtajaa pidetään niin vaarallisena, että hänen kanssaan ei voida julkisesti keskustella, sehän on todella vaarallinen ajatus. Mitä siinä tapauksessa ajattelee se 20 prosenttia gallup-kansasta, joka sanoo tämän ihmisen edustavan heitä?[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row css=”.vc_custom_1566986598028{margin-top: 20px !important;}”][vc_column][rev_slider alias=”toistemme-kimpussa-02″][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Osaammeko me – tai uskallammeko enää keskustella? Pakenemme herkästi omiin kupliimme, joista tuomitsemme toinen toisiamme. Tämä näkyy etenkin sosiaalisessa mediassa.
Opetushallituksen pääjohtaja Olli-Pekka Heinonen tunnistaa suomalaisessa keskustelukulttuurissa ongelmia: syyllisvihaa, ihmisten jakamista meihin ja heihin.
– Tämä on Suomelle erityisen hankala asia, koska vahvuutemme perustuu siihen, että olemme luottamusyhteiskunta. Selviytymisemme on perustunut siihen, että kaikki pidetään mukana. Siksi meillä on paljon enemmän hävittävää kuin monilla muilla mailla keskustelukulttuurin vääristyessä.
Heinonen näkee taustalla yhteiskunnan muutokset. Työelämän murroksen. Ja tämän kaiken edessä ihminen tuntee – pelkoa. Tässä tilanteessa kontrollin tunne elämään ja varmuus voidaan hakea helposti vihasta. Tämä luo mahdollisuuksia populistisille liikkeille.
– Ihmisten pelkoa on helppo käyttää hyväksi niin, että osoitetaan vaikkapa sormella jotain ihmisryhmää ja sanotaan, että nuo ovat ne, joista teidän pelkonne johtuu. Kuulukaa meihin, antakaa meille tuki. Me olemme samaa porukkaa.
Sosiaalinen media antaa jokaiselle mahdollisuuden sanoa yhteisellä areenalla mielipiteensä. Sen ongelmana on kuitenkin se, ettemme näe ihmisiä, joista tai joiden kanssa keskustelemme.
– Ihmisen luontainen tapa toimia yhdessä perustuu peilisoluihin ja siihen, että kytkeydymme tätä kautta toisen ihmisen tunteisiin. Tätä ei sosiaalisessa mediassa tapahdu, mikä mahdollistaa sen, että ulkoistamme pelkomme helposti toisten vihaamiseen.
Samanmielisten kuplat eivät ole mikään uusi ilmiö. Opetushallituksen Rakentavaa vuorovaikutusta -julkaisussa vuodelta 2017 luodaan katsaus kauas historiaan ja todetaan, että ihmisille on vaistonvaraista hakea turvaa samanmielisistä.
Kun ravintoa oli niukasti, päätökset piti tehdä nopeasti ja ajattelussa oli syytä välttää kaikenlaista turhaa pohtimista ja jahkailua.
Nykyiseen monimutkaiseen maailmaan tällainen ominaisuus istuu kuitenkin huonosti ja ”pikemminkin tuottaa ongelmia estämällä meitä oppimasta uutta ja kohtaamasta vieraita näkökulmia”, kirjoittavat Severi Hämäri ja Markus Neuvonen julkaisussa.
Olli-Pekka Heinonen kertoo pyrkivänsä tietoisesti haastamaan omia ajatusmalleja ja ennakkokäsityksiä, mutta tunnistaa itsekin niin sanotun vahvistusvääristymän.
– Sitä huomaa helposti sellaiset uutiset ja informaation, jotka vahvistavat omaa, vallitsevaa ajattelutapaa.
Moni saattaa miettiä, kannattaako sosiaalisen median keskusteluihin edes osallistua. Heinonen kannustaa mukaan, mutta perään kuuluttaa samalla malttia.
– Uskon, että se joukko, joka haluaa tahallaan synnyttää eripuraa, on kuitenkin pieni. Isompi joukko on se, joka tulee temmatuksi näihin mukaan. Ja tämän joukon kannattaisi opetella laskemaan ensin kymmeneen ennen kuin painaa sitä nappia.
Heinonen arvioi, että ”jotain todella isoa on kuitenkin tapahtumassa”. Hänen mukaansa paljon vastavoimaa, erilaisia keskustelufoorumeita ja liikehdintää on jo ilmassa sen eteen, että keskustelukulttuuri muuttuisi nykyistä rakentavammaksi.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row css=”.vc_custom_1566986598028{margin-top: 20px !important;}”][vc_column][rev_slider alias=”toistemme-kimpussa-03″][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Teemu Laajasalo taas sanoo olevansa ”ihmeissään”, ”turhautunut” ja ”vähän surullinen”. Hän hämmästelee sitä, että samanaikaisesti käynnissä tuntuu olevan toisaalta taistelun kritisointi, toisaalta sen ihannointi.
– Monilla on aika yhteinen analyysi siitä, että sosiaalisen median keskustelukulttuuri on epärakentavaa, mutta samalla fiksut ihmiset aivan ilmeisen tahallisesti glorifioivat juuri sitä väärinymmärtämistä, yksittäisiin sanoihin tarttumista ja pahantahtoista pikkunäppäryyttä.
Laajasalon mukaan erilaisten tekstien ja ajatusten kritisointi sosiaalisessa mediassa toimii aivan päinvastoin kuin perinteisessä tiedekritiikissä, jossa ensin pyritään ymmärtämään toisen teksti maksimaalisen hyvin ja tarkasti. Sen jälkeen kritisoidaan äärimmäisellä tarkkuudella ja kovuudella.
– Sosiaalisessa mediassa tämä ensimmäinen vaihe joko puuttuu kokonaan tai sitten se kääntyy vielä myrkyllisemmäksi: pyritäänkin ymmärtämään toinen heti maksimaalisen väärin. Ja jos näin toimitaan, loppujen lopuksi se kritiikkikään ei voi päätyä niin mojovaksi, olennaiseksi tai osuvaksi.
Laajasalo arvioi, että osaltaan tätä ruokkii sosiaalisen median alusta, jossa viestintätapa on nopeaa, reaktiivista, lyhyttä ja henkilöbrändäytyvää. Jossa tuotamme ”esteettisen tason keskustelukulttuuribrändäystä” olematta kuitenkaan aidosti tekemisissä keskustelukumppaneidemme kanssa.
– Kun emme näe keskustelukumppaneidemme kasvoja emmekä reaktioita, kykenemme sanomaan asioista paljon rumemmin.
Sosiaalisen median keskusteluissa näkyy usein se, miten ihmiset ovat jo valmiiksi lukkiutuneet poteroihinsa. Kyseessä onkin monesti eräänlainen näennäiskeskustelu. Harvemmalla on valmiutta muuttaa kantojaan, vaikka saisi parempaa tietoa.
Laajasalon mielestä ”olisi tavallaan reilumpaa, että keskusteluilla olisi selkeä lajityyppi”.
– Tällä tarkoitan sitä, että jos sosiaalisen median keskustelussa mukana olon motiivina on taistelu tai toisen nitistäminen, sen voisi jotenkin selkeämmin tuoda esille.
Laajasalon mielestä sosiaalisen median keskustelijat voisivat käydä ennen keskusteluun ryhtymistä jonkinlaisen ”metakeskustelun” siitä, mihin me tällä yhteisellä sessiolla nyt tähtäämme. Onko tarkoituksena aidosti ymmärtää toisia, muuttaa kenties mielipiteitä vai onko kyseessä vain ”performanssi-miekkailu”.
Laajasalon mielestä on hienoa, jos joku haluaa, osaa ja viitsii keskustella Twitterissä, mutta itse hän ei siellä osallistu keskusteluihin.
– Joku voi tietysti tehdä tästä tulkinnan, että haluan kertoa ajatuksistani vain yläviistosta eikä vastaa kritiikkiin. Itse ajattelen kuitenkin ensisijaisesti, etten kykene käymään 140 merkillä sellaista keskustelua, jossa aidosti päästäisiin eteenpäin. Olen hyvin vakuuttunut siitä, että minun olisi helppo päätyä johonkin ihmeelliseen kehään, jossa ymmärtäisimme lopulta entistä vähemmän toisiamme.
Mistä ihmisten halu solvata toisia sosiaalisessa mediassa kumpuaa?
– No, tähän on luterilaisena pappina ja piispana tietysti helppo vastata, että ihminen on syntinen ja sellaisia me olemme.
Sitten Laajasalo saa tähän liittyvän oivalluksen. Kehottaa etsimään käsiinsä Martti Lutherin Ison Katekismuksen ja kahdeksannen käskyn ”Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi” selitysosion. Tekstiä on puolitoista liuskaa ja se löytyy helposti verkosta googlaamalla. Laajasalosta Lutherin ajatukset ovat ”hämmentävän ajankohtaisia”, vaikka sosiaalisesta mediasta ei ollut tuolloin tietoakaan.
Luther puhuu panettelijoista, jotka ”nautiskellen (he) kahnuttavat itseään saadessaan tonkia toisten likaa kuin mitkäkin siat”.
Ja sitten tulee ohjeita: ”Missä siis vain tapaatkin jonkun suupaltin, joka on ottanut toisen hampaisiinsa ja parjaa tätä, esitä vastalauseesi rohkeasti vasten kasvoja, niin että hän punastuu häpeästä. Sillä tavalla oppii tukkimaan suunsa moni sellainen, joka muuten pilaisi jonkun ihmisparan maineen. Maineen menetyksestä on erittäin vaikea selviytyä. Sillä kunnia ja hyvä nimi riistetään nopeasti, mutta niiden takaisin saaminen käy hitaasti.”[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row css=”.vc_custom_1566986598028{margin-top: 20px !important;}”][vc_column][rev_slider alias=”toistemme-kimpussa-04″][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Parhaimmillaan se etenee niin, että aikaa on kahdesta kolmeen tuntia, osallistujia on parisenkymmentä ja kaikki istuvat piirissä.
Jo esittelyssä unohdetaan tittelit: etunimi ja paikkakunta, josta tulee, riittävät. Paikalla on myös fasilitoija eli keskustelun ohjaaja, joka huolehtii siitä, että kaikki pääsevät tasaveroisesti ääneen.
Sitrassa on viime vuosina kehitetty Erätauko-keskustelumenetelmä, jolla pyritään edistämään nykyistä rakentavampaa keskustelua yhteiskunnassa. Tähän mennessä yli 150 organisaatiota on hyödyntänyt menetelmää ja keskusteluihin on osallistunut yli 7 000 ihmistä eri puolilla Suomea.
Sitran Erätauko-menetelmää koskevilta verkkosivuilta löytyy tukea ja työkaluja keskusteluun: Mitä tehdä, jos joku dominoi? Näin pääset eteenpäin pattitilanteessa tai Tunteenpurkaukset keskustelussa.
Kesäkuussa uuden Erätauko-säätiön toiminnanjohtajana aloittanut Laura Arikka on ollut mukana kehittämässä mallia ja on vakuuttunut sen toimivuudesta. Hyvänä esimerkkinä hän mainitsee vaikkapa Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan järjestämän ympäristö- ja luontoaiheisen keskustelun, jota oli itse keväällä fasilitoimassa:
– Siellä oli ihmisiä teollisuudesta, luonnonsuojelujärjestöistä. Ihmisiä, joilla on ollut haasteita mielenterveyden kanssa – hyvin eritaustaisia ihmisiä. Se oli todella vavahduttavaa, kun nämä ihmiset kuvasivat omaa luontosuhdettaan, avasivat sitä henkilökohtaisesti ja puhuivat kipeistäkin asioista.
Arikan mukaan on jännittävää havaita, miten ihmiset antavat Erätauko-keskustelujen jälkeen usein sellaista palautetta, että ”vau, olipa hyvä keskustelu, mutta meitä taisikin olla aika paljon samanmielisiä täällä”.
– Itse, kun olen ollut mukana näissä kutsuprosesseissa, tiedän hyvin, ettei näin ole. Ihmiset ovat tulleet hyvin erilaisista taustoista eikä tarkoitus olekaan välttämättä muuttaa kantoja.
Ymmärrys muiden ajatusmalleista – se kuitenkin keskusteluissa yleensä kasvaa. Samalla oma maailmankuva avartuu. Luottamus toisiin ihmisiin paranee.
Se, että ihmiset aidosti kohtaavat toisensa. Istuvat piirissä. Katsovat toisiaan silmiin. Tällä kaikella on iso vaikutus keskustelun kulkuun.
– Ihminen, jolla voi olla hyvinkin rouheva some-käyttäytyminen, saattaa olla näissä keskusteluissa ihan erilainen. Päällimmäiset tunteenpurkauksetkin ehtivät usein haalistua, kun odottaa siinä puheenvuoroaan. Moni huomaa myös, ettei kaikkea välttämättä tarvitse heti sanoa ja ajatuksetkin usein kehittyvät siinä keskustelun edetessä.
Arikan mukana monet Erätauko-keskusteluihin osallistuneet antavat sellaista palautetta, ettei nykyelämässä ole oikein enää aikaa keskustella. Toisaalta – aika monet löytävät tavalla tai toisella aikaa keskusteluihin sosiaalisessa mediassa.
Laura Arikan kokemusten mukaan sosiaalisen median tapa käydä keskustelua on usein ”väärinymmärtävää ja vastakkainasetteluista elävää”, vaikka sosiaalinen media on myös mahdollistanut hyvää, empaattista keskustelua. Monesti ihmiset hakevat kärjekkäillä postauksillaan yksinkertaisesti huomiota.
– Mitä kärjekkäämmin sanot asiasi, mitä voimakkaammin olet jotain mieltä sosiaalisessa mediassa – sillä saat huomiota. Voit kokea itsesi tärkeäksi. Se on inhimillistä. Mutta itse keskustelu ei usein ole kovin inhimillistä. Itse ajattelen, että yhteiskuntarauhaa vahvistaisi se, että keskustelisimme muuallakin kuin sosiaalisessa mediassa.
Arikka on kiinnittänyt huomiota siihen, että sosiaalisessa mediassa ”jos olet jotain mieltä jostain asiasta, sinut määritellään helposti myös muiden asioiden osalta jo valmiiksi”.
– Moninaisuus, se jää jotenkin piiloon tässä ajassa, hän miettii.
Laura Arikka on vakuuttunut siitä, että ihmiset kykenevät edelleen rakentavaan keskusteluun ja vuoropuheluun.
– Minua on yllättänyt näissä Erätauko-dialogeissa positiivisesti se, miten ihmiset edelleen osaavat käydä keskustelua kunnioittavasti. Se vaatii loppujen lopuksi aika yksinkertaisia toimenpiteitä. Sitä, että on riittävästi aikaa ja jonkinlaisia pelisääntöjä.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row css=”.vc_custom_1566986598028{margin-top: 20px !important;}”][vc_column][rev_slider alias=”toistemme-kimpussa-05″][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Monet ovat huolissaan keskustelukulttuurin muuttumisesta sosiaalisen median myötä entistä aggressiivisemmaksi.
Samalla äänenpainot kitkeä vihapuhetta lisää lainsäädännöllä ovat kasvaneet. Ja tämä jos mikä, jakaa niin ikään voimakkaasti mielipiteitä.
Teemu Laajasalon mielestä on ensinnäkin aivan ilmeistä, että vihaista, saastuttavaa kielenkäyttöä on olemassa ja se on väärin.
– Silti suhtaudun aika kriittisesti siihen, että meidän pitäisi suitsia lainsäädännöllisesti lisää vihapuhetta, koska minulla on sellainen tuntuma, että tämä keskustelu vihapuheesta on politisoitunut.
Laajasalo korostaa, ettei ole juristi eikä osaa tätä kautta tarkastella asiaa. Lisäksi hän painottaa haluavansa piispana pysytellä poliittisten määreiden ulkopuolella.
– Sen voin sanoa, että minusta meillä on olemassa kaksi ääripäätä. Ja se havainto, että meillä on epätervettä, ei-rakentavaa, satuttavaa ja vahingollista puhetta – näkyy myös siinä toisessa ääripäässä, joka on akateemisesti meritoitunut, älykäs ja taitava.
Olli-Pekka Heinosen mielestä keskustelu sananvapaudesta ja sen rajoista on tärkeää. Hänkin perään kuuluttaa kuitenkin varovaisuutta säädöksillä etenemiseen. Tärkeää olisi, että ihmiset itse ymmärtäisivät ja omaksuisivat eettiset pelisäännöt, miten toimia.
– Yleisesti ottaen näkisin, että sananvapauskysymyksissä meidän pitäisi keskustelujen kautta löytää se kestävä linja.
Heinosen mukaan tähän liittyvässä keskustelussa on ”aika paljon moraalin vartijoita, jotenkin enemmän kaipaisin moraalin vaalijoita”.
– Usein ajatellaan, että oikein ja väärin–kysymykset olisivat jotenkin mustavalkoisia, vaikka ne ovat todellisuudessa moninaisia.
Heinonen korostaa, että oikein tai väärin -teilaamisen sijaan ratkaisut moniin yhteiskunnallisiin ongelmiin syntyvät sitä kautta, että ihmiset ryhtyisivät oikeasti kuuntelemaan toinen toisiaan.
Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho on sanonut, että sananvapaus on oikeutta ilmaista mielipiteitä, vaikka ne loukkaisivat ja häiritsisivät toisia.
– Näinhän se on, mutta samaan aikaan meillä jokaisella on myös vastuu omista mielipiteistämme ja meidän pitää tiedostaa, mitä ne voivat toisissa aiheuttaa, painottaa Heinonen.
Sosiaalisen median lisäksi olemassa on edelleen myös perinteinen media sekä kasvava ongelma liittyen valemedioihin ja -uutisiin.
”Laatujournalismin eetokseen kuuluu, että yhteiskunnallisesti merkittävistä aiheista raportoidaan riippumatta aiheiden klikkiarvosta. Algoritmien maailmassa tällaisille yleville ideaaleille on entistä vähemmän tilaa”, kirjoittavat Antto Vihma, Jarno Hartikainen, Hannu-Pekka Ikäheimo ja Olli Seuri median murrosta käsittelevässä kirjassaan Totuuden jälkeen.
Olli-Pekka Heinonen on työskennellyt aiemmin Ylellä johtotehtävissä ja seurannut median kehitystä. Hän toteaa, että valemedioiden ja -uutisten motiivina on halu synnyttää ihmisissä tietty reaktio. Entä mikä on perinteisen median vastuu vastakkainasettelujen lietsomisessa?
– Me elämme tällä hetkellä median näkökulmasta todella haastavaa aikaa. Miksi media on olemassa? Riittääkö medialle pelkästään se, että saamme mahdollisimman erilaiset mielipiteet näkyville ja vastakkain keskenään? Onko se riittävä lopputulos? Vai pitäisikö lopputuloksena ollakin se, että joitakin asioita saadaan oikeasti eteenpäin? Heinonen pohdiskelee.
Hän tietää, että mediataloissa on käyty paljon tähän liittyvää keskustelua. Eikä tätä keskustelua voida käydä pohtimatta samalla median ansaintalogiikkaa eli sitä, mistä media saa rahat toimia.
Heinonen toteaa, että kun aiemmin ihmisillä oli pulaa informaation saatavuudesta, median tehtävä on ollut perinteisesti tuoda tärkeä ja merkityksellinen tieto ihmisten saataville.
– Nyt se pullonkaulahan ei enää ole informaation saatavuudessa, vaan ihmisten huomiokyvyssä. Jos pelkästään tälle kilpailulle antaudutaan, kyllä se perinteisen journalismin näkökulmasta johtaa erittäin hankaliin tilanteisiin, hän arvioi.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row]