Kun kylmä sota oli päättynyt, Puola, Unkari ja muut entiset Varsovan liiton jäsenvaltiot alkoivat pian tavoitella Nato-jäsenyyttä. Saksan silloinen liittokansleri Helmut Kohl suhtautui ajatukseen Münchenin turvallisuuskonferenssia johtavan suurlähettiläs Wolfgang Ischingerin mukaan skeptisesti ja päätti keskustella asiasta Venäjän presidentin Boris Jeltsinin kanssa.
– Tulos: Moskova ei todellakaan ole innostunut, mutta hyväksyisi uusien jäsenten ottamisen, jos Venäjän ja Naton suhteet samalla saataisiin täysin uudelle, yhteistyökykyisemmälle pohjalle, Münchenin turvallisuuskonferenssia johtava Ischinger kirjoittaa.
Ennen nykyistä tehtäväänsä Ischinger on tehnyt pitkän diplomaattiuran muun muassa Saksan ulkoministeriön valtiosihteerinä, poliittisen osaston päällikkönä sekä edustuston päällikkönä Washingtonissa ja Lontoossa.
– Allekirjoittamalla Naton ja Venäjän välisen perusasiakirjan Venäjä hyväksyi virallisesti Pohjois-Atlantin liiton laajentumisen periaatteen. Sitkeä kuiskuttelu länsimaiden väitetyistä Venäjälle vuonna 1990 antamista lupauksista on siis itse asiassa ollut poissa päiväjärjestyksestä vuodesta 1997 lähtien. Venäjä on antanut kirjallisen hyväksyntänsä Naton laajentumiselle, hän toteaa.
Ennen kuin Naton ensimmäisestä laajentumiskierroksesta kesällä 1997 päätettiin, siitä oli hänen mukaansa keskusteltu epävirallisesti Kremlin kanssa, eikä vastalauseita enää kuulunut.
Venäjä sabotoinut kaikin keinoin
Venäjän ja lännen välisten suhteiden nykyisestä luottamuspulasta päävastuun kantaa Ischingerin mielestä ilman muuta Vladimir Putinin johtama Venäjä, jonka toimet ovat viimeistään elokuussa 2008 käydystä Georgian sodasta alkaen vakavasti horjuttaneet Euroopan vakautta.
Suhteiden kriisiytyminen kuitenkin juontaa hänen mukaansa juurensa jo Naton huhtikuun 2008 Bukarestin huippukokouksessa annettuun julistukseen, jossa todettiin, että Ukrainasta ja Georgiasta tulee Naton jäseniä. Koska maiden jäsenyydelle ei määritelty aikataulua eikä ohjelmaa, julistuksen ei arveltu provosoivan Venäjää.
– Moskovan silmissä Bukarestin kompromissimuotoilu vaikutti kuitenkin täsmälleen päinvastoin: siihen sisältyi selvä Nato-jäsenyyden näkymä – Venäjän perinteisesti vaatimaan etupiiriin kohdistuva uhka, jota se ei voinut hyväksyä, Ischinger sanoo.
Sittemmin Venäjä onkin tehnyt hänen mukaansa kaikkensa estääkseen sekä Ukrainan että Georgian etenemisen kohti läntisen puolustusliiton jäsenyyttä. Niihin kohdistamiensa sotilaallisten toimien rinnalla Kreml on pyrkinyt muuttamaan koko Euroopan turvallisuusarkkitehtuuria, joka perustuu Etykin vuoden 1975 Helsingin päätösasiakirjaan ja vuoden 1990 Pariisin peruskirjaan.
Aseapua Ukrainalle
Viimeisimmillä avauksillaan Vladimir Putin on Ischingerin mukaan avannut poikkeuksellisen poliittis-sotilaallisen pokeripelin, jonka panokset ovat vaarallisen korkeat.
– Ilman Ukrainaa Venäjä on suuri maa, mutta Ukrainan kanssa se on ”imperiumi”, maailmanvalta, hän sanoo Valkoisen talon entistä turvallisuusneuvonantajaa Zbigniew Brzezinskiä lainaten.
– Juuri siihen suuntaan Putin yrittää kulkea – tai pikemminkin palata. Hän haluaa kelata historiaa taaksepäin aikaan ennen vuotta 1997. Historia kuitenkin kulkee eteenpäin, ei taaksepäin Moskova on itse aiheuttanut puskurivaltio-opillaan sen, että Ukrainan identiteetistä on kehittynyt yhä Venäjä-vastaisempi. Mikään ei myöskään ole kiihdyttänyt Itä-Euroopan pyrkimyksiä kohti Natoa enemmän kuin se, että Venäjä kieltäytyy kunnioittamasta naapureidensa suvereniteettia.
Ollakseen uskollinen ydinstrategialleen Naton on Ischingerin mielestä nyt osoitettava sekä poliittista että sotilaallista voimaa. Riittävää pidäkevaikutusta eivät hänen mukaansa tuota vain lännen ydinaseet ja eteentyönnetty sotilaallinen läsnäolo Puolassa ja Baltiassa, vaan myös kysymys Ukrainan aseistamisesta.
– Vuonna 2015 Angela Merkel puhui sitä vastaan. Tämänhetkinen tilanne on tietenkin toinen ja akuutimpi. Jos annamme venäläiselle osapuolelle vaikutelman, että olemme päättämättömiä, se voidaan tulkita merkiksi heikkoudesta, joka on tehokkaan pidäkkeen vastakohta, hän toteaa.
Myös Saksan on hänen mukaansa oltava asiassa aktiivinen – ei vähiten siksi, että se olisi omiaan paikkaamaan Nord Stream 2 -hankkeessa ryvettynyttä Berliinin turvallisuuspoliittista uskottavuutta.
– Sanottakoon selvästi, että jos Venäjä etenisi sotilaallisesti, meille koituva poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen hinta nousisi dramaattisesti. Kuvitellaanpa, millaisia suojelutoimia esimerkiksi Baltian maat siinä tilanteessa puolustusliitolta ja siten myös meiltä [Saksalta] odottaisivat. Konfliktin ehkäiseminen pelotteen ja diplomatian avulla ennalta on koeteltu ja testattu resepti.