Viiden hallituksen ulkoministerinä ja 1939–44 Suomen Washingtonin-suurlähettiläänä toiminut Hjalmar Procopé puolusti kylmän sodan alkuvuosina tarmokkaasti ja menestyksekkäästi Suomen etuja lännessä. Neuvostoliiton ankaran painostuksen vuoksi Procopé joutui toimimaan yksityishenkilönä ja erittäin matalalla profiililla.
YYA-aika asetti tutkija Richard Branderin tuoreen väitöskirjan mukaan Suomen viralliselle ulkopolitiikalle rajoitteita, joiden vuoksi kansainvälisesti verkostoituneen ja kielitaitoisen Procopén (1889–1954) toiminnalle muodostui sodanjälkeisinä vuosina sekä tilaisuus että tarve.
Helsingin yliopistossa tarkastetussa väitöskirjassaan Brander kertoo Procopén hoitaneen vuosina 1948–1954 epävirallisesti Suomen suhteita Eurooppaliikkeeseen, joka toimi Euroopan integraatiota edistäneiden länsieurooppalaisten kansalaisjärjestöjen kattojärjestönä. Liike muun muassa myötävaikutti Euroopan neuvoston perustamiseen vuonna 1949.
Puolustaessaan Suomen etuja integraatiokehityksen alkuvaiheessa Procopé, joka toimi ilman Suomen valtiojohdon virallista mandaattia, varmisti, ettei häntä voitu sen enempää lännessä kuin Moskovassakaan rinnastaa maanpaossa eläviin Itä-Euroopan poliitikkoihin. Suomen leimautumista osaksi itäblokkia oli vaaran vuosina kaikin keinoin vältettävä.
– Hän keskittyi tietoisesti asioihin, joissa katsoi voivansa toimia Suomen hyväksi. Siellä missä Procopé kulki, siellä kulki usein myös liikkumatilan raja, Richard Brander toteaa.
– Hän nautti Eurooppaliikkeen johdon ja sen amerikkalaisten rahoittajien sekä tiedustelupalvelu CIA:n luottamusta. Suomessa Procopélla oli edelleen laaja yhteistyöverkosto siitäkin huolimatta, että puolustettuaan presidentti Risto Rytiä sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä hänestä oli tullut merkitty mies, Brander jatkaa.
Kekkosen kanssa törmäyskurssilla
Procopé piti Branderin mukaan läntisen Euroopan integraatiota ja kommunismin uhan torjumista saman kolikon kahtena eri puolena.
Suomessa Procopén välit presidentti J.K. Paasikiveen olivat asialliset, mutta Urho Kekkosesta hän sai kiivaan vastustajan. Samaan aikaan kun Kekkonen pyrki vakuuttamaan neuvostojohtoa Suomen kansan vilpittömästä ystävyydestä, Procopé ponnisteli Suomen ankkuroimiseksi mahdollisimman lujasti länteen.
– Procopélle oli keskeistä myötävaikuttaa sellaisen vahvan Länsi-Euroopan luomiseen, joka kykenisi pitämään Neuvostoliiton ja kommunismin aisoissa. Procopén fokus oli pohjimmiltaan suomalainen – hän puolusti ensisijaisesti Suomen itsenäisyyttä ja demokraattista valtiomuotoa, Brander arvioi.
Procopén Suomen länsi-integraation hyväksi antama merkittävä panos on saattanut Branderin mukaan jäädä historiantutkimuksessa ansaitsemaansa vähäisemmälle huomiolle, koska se ei sopinut osaksi YYA-ajan narratiivia Paasikiven-Kekkosen linjasta.
– Hän oli monessa suhteessa toisinajattelija, vaikka ilmausta ei hänen elinaikanaan käytettykään, Brander toteaa.