Erityisen selvästi tämä näkyi 1950-luvun Suomessa, kun öljyn käyttö lisääntyi nopeasti ja Neste alkoi kaavailla omaa jalostamoa.
Englannin ja Yhdysvaltain ulkoministeriöt painostivat tuolloin Suomea hankkimaan öljynsä ja siihen liittyvän tekniikan lännestä. Niille oli kauhistus, että Suomi olisi riippuvainen ”punaisesta öljystä” ja vieläpä myisi sitä jalostettuna länteen. Eniten ne tietysti olivat huolissaan omista yhtiöistään, jotka kävivät öljykauppaa Suomessa.
Neuvostoliitto taas halusi myydä Nesteelle sekä tekniikan että raaka-aineen.
Seurasi mittava sarja poliittisia väistöliikkeitä, joiden lopputuloksena syntyi ”suomalainen paradoksi”.: Neste rakensi laitoksen, johon käytettiin amerikkalaista teknologiaa, ranskalais-saksalaisia laitteita, ranskalais-amerikkalaista rahaa ja neuvostoliittolaista öljyä.
Nesteen jalostamohanke olikin kuin koko Suomen ulkopolitiikka sodan jälkeen, jatkuvaa taiteilua.
Markku Kuisma käy kirjassa läpi Suomen ja Venäjän välisen kaupan 300 vuoden ajalta. Rahassa mitattuna hyödyt ovat olleet suuremmat kuin haitat.
– Koneen nousu globaaliksi ykkösluokan yritykseksi ja Nokian maailmanlaajuinen matkapuhelinihme eivät olleet mahdollisia ilman idänviennin luomia pohjia.
Neuvostokaupan takuumieheksi nousi tietysti Urho Kekkonen. Hänen valintansa presidentiksi vuonna 1956 ei ilahduttanut länsimielisiä, joihin kuuluivat kansallispankkilaiset ja metsäteollisuus.
Vaalien jälkeen KOP:n pankinjohtaja Tuure Junnila (kok.) kirjoitti synkän kirjeen Sakari Tuomiojalle (kok.), joka oli liike-elämän ehdokas.
– Mikä pahinta, Kekkosen presidenttikausi saattaa hyvinkin kestää vaikkapa 18, jopa vieläpä 25 vuotta, Junnila ennusti.
Ennustus toteutui lähes päivälleen, koska Kekkonen luopui presidentin tehtävistä vasta 1981.
Kuisman analyysi Suomen EU-jäsenyydestä on kiintoisa. Hänen mukaansa se tehtiin ”tunteiden vallassa”, ja taustalla oli alemmuudentunto kaiken länsimaisen edessä ja hyväksytyksi tulemisen tarve.
Markku Kuisma: Venäjä ja Suomen talous 1700-2015. Siltala 2015.