– Tämä tutkimustulos ja johtopäätös yllättivät itsenikin täysin, tunnustaa poliittisen historian väitöskirjatutkija Kristiina Häikiö. Hän on nykyisin eläkkeellä ja työskenteli tätä ennen pitkään ulkoministeriön palveluksessa.
Häikiön väitöskirja Paluumatkan mutkat: Inkeriläisten paluumuuton alkaminen ja laajeneminen Neuvostoliiton hajoamisen aikaan tarkastettiin perjantaina 16.12 Helsingin yliopistossa. Häikiön keskeinen johtopäätös on, että syynä olivat Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittiset edut, kun presidentti Mauno Koivisto otti kantaa inkeriläiskysymykseen ja ilmoitti keväällä 1990, että Suomi ottaa heidät vastaan paluumuuttajina.
Näin Suomi välttyi ottamasta kantaa vielä vaikeampaan kysymykseen inkeriläisten autonomiavaatimuksista. Tämä olisi ollut Neuvostoliiton sisäisiin asioihin puuttumista, joka olisi saattanut olla vahingollista Suomelle ja jatkossa mahdollisesti myös inkeriläisille itselleen.
Tähän mennessä inkeriläisten paluumuuton taustamotiiveina on pidetty toisaalta suomalaisten huonoa omaatuntoa tai ”kunniavelkaa”, toisaalta myös sen aikaista työvoimapulaa.
On esitetty myös näkemyksiä, että aloite paluumuuttoon olisi tullut Neuvostoliiton salaiselta poliisilta KGB:ltä, jotta Inkerinmaa olisi saatu näin venäläistettyä. Häikiö torjuu väitöskirjassaan tämän:
– Olen tästä täysin eri mieltä.
Palataan ensin kolmenkymmenen vuoden aikaisiin tapahtumiin. Julkisuudessa on usein viitattu Koiviston ”puheeseen” televisiossa, mistä käynnistyi inkeriläisten paluumuutto. Häikiö oikoo molempia käsityksiä.
– Ensimmäisiä tutkimushavaintojani oli, ettei Koivisto pitänyt koskaan mitään televisiopuhetta tästä asiasta, vaikka siihen viitataan jatkuvasti.
Kyse oli 10. huhtikuuta Ylen Ajankohtaisen Kakkosen yhteydessä esitetystä presidentti Koiviston haastattelusta, jossa puntaroitiin paljon muitakin aiheita.
– Presidentin haastattelu kesti kaikkiaan 21 minuuttia ja 27 sekuntia, ja tämä inkeriläisasia – kysymys vastauksineen – 58 sekuntia. Ja se oli tämä kuuluisa paluumuuttopuhe.
Toiseksi inkeriläisten paluumuutto Suomeen oli käynnistynyt jo vuonna 1988. Koiviston haastatteluun mennessä Suomeen oli tullut jo noin 50 inkeriläisperhettä. Kun Koivisto paalutti Ylen haastattelussa, että inkeriläisiin soveltuvat takaisinmuuttajien kriteerit, se oli kuitenkin selkeä lähtölaukaus inkeriläisten paluumuuton kiihtymiselle.
Koiviston ulostulo tarkkaan ajoitettu
Miksi Koivisto otti asiaan kantaa? Ja juuri tuolloin? Nämä olivat väitöskirjan johtopäätöksen kannalta ydinkysymyksiä. Ja vastaukset alkoivat valjeta Häikiölle, kun hän koronakeväänä 2020 vetäytyi maaseudulle ja tutkiskeli järjestelmällisesti kaikkea vuosikymmenten takaista materiaalia.
– Selasin ja selasin sitä aineistoa, jota minulla oli todella paljon. Kun kävin tätä kaikkea läpi aikajärjestyksessä – presidentti Koiviston lausuntoja ja monia muita – tuli selväksi, ettei se ollut mikään sattumanvarainen kannanotto. Hän oli suunnitellut sen ajoituksen hyvin tarkkaan.
Elettiin aikoja, jolloin Neuvostoliiton sisällä monet kansalaisryhmät havahtuivat vaatimaan oikeuksiaan. Inkeriläisten johtoa oli käynyt Leningradin aluehallinnossa – mukanaan vuoden Tarton rauhansopimus 1920 liiteasiakirjoineen. Inkeriläiset muistuttivat heille aikoinaan esitetystä kulttuuriautonomiasta, jota Suomi oli tuolloin tukenut.
Inkeriläisten vaatimukset nousivat talvella 1990 esiin myös vahvasti suomalaisessa mediassa, jonka kautta presidentti Koivistolta ja valtiojohdolta vaadittiin kannanottoja ja tukea heidän pyrkimyksilleen.
Häikiön mukaan tilanne oli presidentille vaikea. Hän ymmärsi, ettei Suomi voisi lähteä tukemaan inkeriläisten autonomiaa ja sekaantumaan näin Neuvostoliiton sisäisiin asioihin. Presidentin mielessä oli myös historia ja se, miten autonomiasta haaveilleiden inkeriläisten asema oli muuttunut Neuvostoliiton sisällä sittemmin kohtalokkaaksi, kun Neuvosto-Venäjä oli taas vahvistunut. Hän ei halunnut myöskään tämän toistuvan.
Kristiina Häikiö työskenteli pitkään virkamiehenä ulkoministeriössä, josta hän jäi eläkkeelle 2015. Vuosina 2009-2013 hän toimi konsulina Suomen pääkonsulaatissa Pietarissa. Hän on työnsä ja kansalaisjärjestötoiminnan kautta perehtynyt inkeriläisten asioihin ja tunsi paljon inkerinsuomalaisia. Väitöskirjan teko alkoi syksyllä 2015 ja sivuja kertyi 400.
Miten päädyit käytännössä johtopäätökseesi? Onko tukenasi uusia arkistolöytöjä vai päättelitkö tämän olemassa olevasta materiaalista?
– Sekä että, vastaa Häikiö.
– Ryhdyin yhdistelemään palasia ja käymään niitä läpi aikajärjestyksessä. Minulla oli kaikki tämä tieto ollut jo periaatteessa olemassa koneella, erinäisissä muistiinpanoissa ja papereissa. Tutkimuksen johtopäätös eli vaihtoehto, että syynä oli turvallisuuspolitiikka, ei ollut tullut minulle aiemmin mieleen. Tämä hämmästytti itseänikin.
Häikiö on penkonut ulkoministeriön arkistot ja käynyt läpi presidentti Koiviston henkilökohtaisen arkiston, joka on yksi hänen päälähteistään.
Mitä tulee Koiviston motiiviin inkeriläisten paluumuuton taustalla, Häikiö mainitsee tätä avaavista yksittäisistä lähteistä etenkin hallituksen ulkoasiainvaliokunnan kuulemisen vuodelta 1998, missä Koivisto oli pääministeri Paavo Lipposen kutsusta sekä presidentin haastattelun Petroskoin televisiossa vuonna 2007.
Mitä väitöskirjasi johtopäätös kertoo mielestäsi laajemmin?
– Se kertoo Suomen asemasta ja tästä ikuisuusongelmasta, jossa rajanaapurin kanssa on tultava toimeen eikä täydellisiä vaihtoehtoja välttämättä ole. Minusta Koiviston toiminta oli siinä tilanteessa suurta valtioviisautta.