Kun Aljaksandr Lukašenka nousi vuonna 1994 maansa johtoon, tyypillisen valkovenäläisen saattoi olla suhteellisen helppo samastua kolhoosijohtajataustaiseen presidenttiinsä. Neljännesvuosisadassa yksittäisen kansalaisen minäkuva ja koko Valko-Venäjän yhteiskuntarakenne ovat ehtineet merkittävästi muuttua, vaikka tiettyjä neuvostojärjestelmän jäänteitä onkin Lukašenkan johdolla pyritty keinotekoisesti vaalimaan.
– Tästä syystä – ja täytenä yllätyksenä Lukašenkalle – jopa työväenluokkakin on kääntynyt häntä vastaan, mikä on saanut Valko-Venäjän diktaattorin luonnehtimaan tätä meneillään olevan kriisin piirrettä ”selkään puukottamiseksi”, sanoo Moskovan Carnegie-keskuksessa työskentelevä Andrei Kolesnikov tuoreessa artikkelissaan.
Valkovenäläisten kyllästyttyä johtajaansa Lukašenka on Kolesnikovin mukaan joutunut kohtaamaan itsevaltiaan klassisen dilemman: tehdäkö kompromisseja ja antaa tilaa demokratialle, vai turvautuako sortotoimiin ja hyväksyä niiden seuraukset.
– Hän valitsi vaihtoehdoista jälkimmäisen, ja se tekee elämästä paljon monimutkaisempaa. Hänellä ei enää ole edellytyksiä yhteistyöhön lännen kanssa sen jälkeen, mitä hän on omalle kansalleen tehnyt. Hän on siis varmistanut olevansa aina täysin riippuvainen (Venäjän presidentti Vladimir) Putinista – sekä taloudellisesti että poliittisesti, Kolesnikov toteaa.
– Vaikka Lukašenka voittaisikin Valko-Venäjän vallankumouksen meneillään olevan episodin (siis murskaisi protestit), uhassa on, että hän menettää pitkällä aikavälillä kaiken – kenties jopa oman vapautensa, Kolesnikov arvioi.
Kyllästyneisyyttä myös Venäjällä
Kansalaisten kyllästyminen pitkäaikaiseen johtajaansa ei ole vain valkovenäläinen ilmiö, vaan vastaavaa on Kolesnikovin mukaan nähtävissä nyt myös Venäjällä.
– Habarovskin viimeaikaisten protestien voidaan ilman muuta katsoa heijastelevan Putin-väsymystä. Tulevina vuosina siitä saattaa tulla keskeinen emotionaalinen vaikutin kaikenlaisille protesteille, jotka politisoituvat nopeasti, vaikka saisivatkin alkunsa paikallisista teemoista, kuten rakentamis- ja ympäristökysymyksistä, Kolesnikov sanoo.
Vaikka Venäjä ja Valko-Venäjä eroavat monessa suhteessa toisistaan, molemmat ovat hänen mukaansa jälkineuvostoliittolaisia itsevaltaisesti hallittuja maita, joilla on valtiokapitalismiin – tai kaupallistettuun sosialismiin – perustuva talous. Molempia maita yhdistää myös laajojen kansalaisryhmien kyllästyminen autokraattisiin johtajiinsa.
– Juuri tästä syystä Kremlin olisi syytä seurata naapurimaataan Valko-Venäjää hyvin tarkoin – ja jälleen kerran punnita diktaattorin dilemman kahden vaihtoehdon kaikkia hyviä ja huonoja puolia, hän toteaa.
Toistaiseksi Putin on Lukašenkan tavoin johdonmukaisesti kieltäytynyt kaikista neuvotteluista maansa todellisen opposition kanssa.