Venäjän tutkimuksen emeritusprofessori Timo Vihavainen käsittelee uusimmassa teoksessaan Neuvostoliiton varjossa kasvanut kansa Suomen ja itäisen suurvallan vaiheita useasta eri näkökulmasta.
Kirja pohjautuu lähinnä Vihavaisen blogissaan julkaisemiin esseisiin, joita hän on tarpeen mukaan kehitellyt. Vihavainen korostaa, että Suomi on aina kyennyt poikkeuksellisen hyvin selviytymään Venäjän naapuruudesta sen eri olomuodoissa.
Teoksessa ei keskitytä pelkästään Neuvostoliiton aikaan, vaan hyvin laajasti myös Suomen suuriruhtinaskunnan asemaan.
Venäjä on Suomen kannalta ollut aina ollut kohtalonkysymys. Samoin Suomi ollut Venäjälle enemmän kuin jokin pikkuvaltio muiden joukossa. Emeritusprofessori katsoo, että 1800-luvun alusta saakka Suomi on ollut Venäjän kannalta sen naapurien joukossa omalajisensa. Se on ollut aivan toisenlainen kuin Baltian maat tai Puola, eteläisemmistä naapureista puhumatta. Suomi siis kuului Venäjään mutta sai elää tosiasiassa omaa elämäänsä.
Vihavaisen mukaan itsehallinnossa venäläisyyden merkitystä ei aina edes huomattu. Tilanne tosin muuttui niin sanottujen sortovuosien aikana.
Yhtenä ammattiryhmä erottuivat sotilaat. Suomalaisia palveli autonomian aikana Venäjän armeijassa upseereina useita tuhansia. Muutamat ylenivät kenraalikuntaan saakka. Suomalaisupseerit värvättiin etupäässä ruotsinkielisen aateliston keskuudesta ja Haminan kadettikoulussa suomenkieliset olivat pitkään harvinaisuus.
Yksi menestyneimmistä oli Kaarlo Backman, joka suomensi sukunimensä Kivekkääksi. Hänen uransa Venäjän armeijassa oli erinomainen, hän sai lähes kaikki mahdolliset kunniamerkit ja yleni aina kenraalimajuriksi.
Autonomian ajan Suomessa venäjän taito ja opiskelu eivät olleet yleisiä asioita ja sortovuosien aikaan koululaiset pitivät isänmaallisena velvollisuutenaan olla sitä kieltä oppimatta. Silti kaikkia venäläisiä ei hyljeksitty. Vihavaisen mukaan Leo Tolstoi oli 1900-luvun alussa suomalaisen sivistyneistön keskuudessa palvottu henkilö, jolta odotettiin vastauksia elämän suuriin kysymyksiin ja jolle saapui myös paljon suomenkielisiä kirjeitä. Niitä kirjailija ei tosin pystynyt lukemaan.
Tolstoilaisuus eteni Suomessa jonkinlaiseksi kansanliikkeeksi. Samoin sivistyneistön piirissä Tolstoi oli hyvin suosittu. Vihavainen mainitsee esimerkkinä Ilmari Kiannon, jota hän kuvaa anarkistiksi ja tolstoilaiseksi pasifistiksi. Kianto opiskeli Venäjällä ja hän oli niin sanottu Moskovan maisteri, joita ei Suomessa aina hyvällä silmällä katsottu. Mutta suomalaisen sivistyneistön pienessä piirissä ei Venäjän ja venäläisen kulttuurin opiskelu sinänsä näytä ystävyyssuhteita rikkoneen.
Neuvostoliiton naapurina
Venäjällä vuonna 1917 tapahtunut bolševikkivallankumous synnytti Neuvostoliiton. Toisen maailmansodan jälkeen valtiosta tuli maailman toinen supervalta ja Suomessakin suhtautuminen Neuvostoliittoon muuttui ja naapuria katsottiin uusin silmin.
Edelleen itänaapurin saavutukset tieteessä, hyvänä esimerkkinä Sputnik -satelliitti, tekivät vaikutuksen ympäri maailmaa. Neuvostoliiton voitto lännestä rauhanomaisessa kilpailussa näytti aivan realistiselta. Neuvostoliittolainen järjestelmä sai Suomessa paljon kannattajia ja ihailijoita.
Leonid Brežnevin valtakaudella Neuvostoliitossa puolestaan ylpeiltiin siitä, että maassa oli saavutettu kypsän sosialismin kehitysvaihe. Sen julistettiin olleen korkein aste, minkä mikään kansakunta oli maailmanhistorian aikana saavuttanut yhteiskunnallisessa kehityksessään. Vihavainen toteaa, että koko väitteessä kiteytyi falski itsekehu, suhteellisuuden tajun puute ja historianväärennys.
Kansallinen realismi
Vihavainen nostaa esiin Wolf H. Halstin teoksen vuodelta 1969. Halsti oli sodassa erittäin ansioitunut upseeri ja saavutti Lapin sodassa Mannerheimin -ristin ritarin arvon. Halsti on ajatusmaailmaltaan vakaumuksellinen porvarillinen patriootti, mutta kannatti sodan jälkeen niin sanottua uutta ulkopolitiikkaa.
Sotilaana Halsti katsoi, että suuret poliittiset kriisit, sellaiset, joissa YYA-sopimus voisi aktivoitua, tulisivat äkkiä ja odottamatta. Silloin olisi jo myöhäistä rakentaa maiden välistä luottamusta ja sen puuttuminen taas johtaisi suuriin ongelmiin. Kriisitilanteessa Neuvostoliitto saattoi Halstin mukaan yrittää puuttua myös Suomen sisäisiin henkilökysymyksiin ja julkisen sanan asemaan. Siten oli oleellista, että luottamus YYA-sopimuksen pitävyyteen oli hankittava jo ennen niitä kriisejä, joissa se koeteltaisiin.
Vihavainen katsoo, että Halstin kirjan voi halutessaan nähdä epäterveen diktatuurin myötäilynä ja hännystelynä. Toisaalta se oli ansioituneen ja intelligentin sotilaan avointa pohdiskelua, jossa kissa nostettiin pöydälle ja puututtiin peruskysymyksiin. Kirjan näkökulmaa voi nimittää kansalliseksi realismiksi. Vihavainen itse ei pidä termistä ”suomettuminen”, mutta Halstin kirjaa voi pitää tämän suunnan yhtenä edustajana.
Nykytilanteesta Vihavainen toteaa, että Suomi käsittää asemansa Venäjän naapurina nimenomaan Euroopan unionin jäsenenä. Silti luontevin rooli Suomelle on pyrkimys maksimaaliseen liennytykseen Venäjän kanssa. Sille maiden välinen historia antaa hyvät lähtökohdat ja vastakkainasettelu ei palvele kummankaan etua.
Timo Vihavainen: Neuvostoliiton varjossa kasvanut kansa. 330 sivua. Minerva Kustannus Oy.
JARKKO KEMPPI