[vc_row][vc_column][vc_column_text]Marimekon pääkonttori Helsingin Herttoniemessä ei kenties tunnu kaikkein ilmeisimmältä ympäristöltä keskustelulle, jonka aiheina ovat Venäjä, turvallisuuspolitiikka ja Carl Gustaf Emil Mannerheim.
Paikka on kuitenkin mitä luontevin, sillä Katri Pynnöniemi on tuore Venäjän turvallisuuspolitiikan apulaisprofessori, ja Marimekon hallituksen puheenjohtaja Mika Ihamuotila johtaa professuuria rahoittavaa Mannerheim-säätiötä.
– Kun säätiö sai tiedon, että Helsingin yliopisto ja Maanpuolustuskorkeakoulu olivat valmistelemassa yhteisen Venäjän turvallisuuspolitiikan oppituolin perustamista, halusimme ilman muuta olla mukana sitä mahdollistamassa, Ihamuotila sanoo.
Uusi Venäjän turvallisuuspolitiikan professuuri julkistettiin toukokuussa. Mika Ihamuotilan mielestä on selvää, että oppituoli tarvittiin viimeistään nyt.
– Jos Mannerheim itse istuisi tässä pöydässä, uskon, että myös hän katsoisi sen olevan tärkeä Suomelle. Kun katsotaan maantieteellistä asemaamme ja Venäjän merkitystä Suomelle, professuuri olisi ilman muuta pitänyt perustaa jo vuosikymmeniä sitten. Tässä on täytynyt olla kysymys uskalluksen puutteesta.
Mannerheim-säätiö on nostanut Venäjän turvallisuuspolitiikan professuurin yhdeksi meneillään olevan Suomen Marsalkan syntymän 150-juhlavuoden pääasiallisista tukikohteista. Professuurin rahoitukseen osallistuvat myös Maanpuolustuksen kannatussäätiö ja Maanpuolustuskorkeakoulun tukisäätiö sekä opetus- ja kulttuuriministeriö valtion myöntämän vastinrahoituksen muodossa.
– Uskon professori Henrik Meinanderin osuvan oikeaan arvioidessaan, että Mannerheim oli poikkeuksellisen taitava lukemaan peliä. Erityisen tärkeää se on meille Venäjän suhteen, ja siinä tällä uudella professuurilla on tärkeä sijansa, Ihamuotila pohtii.
Yhdysvalloissa huippuyliopistojen keskeiset professuurit on usein nimetty tietyn arvostetun henkilön mukaan. Esimerkiksi taloustieteen nobelisti Bengt Holmström on MIT:n Paul A. Samuelson -professori.
– Esitimme ajatuksen, että Venäjän turvallisuuspolitiikan professuuri nimettäisiin samassa hengessä Mannerheim-professuuriksi, ja näin myös tapahtui, amerikkalaisissa yliopistoissa itsekin opiskellut ja työskennellyt Ihamuotila kertoo.
Komeampaa ja velvoittavampaa epiteettiä professuurille ei juuri voisi kuvitella. Katri Pynnöniemi suhtautuu siihen kuitenkin tyynesti.
– Koen yhteyden Mannerheimiin esimerkinomaisena, inspiroivana, hän sanoo.
– En voi tuntea Venäjää syvällisesti sisältäpäin samaan tapaan kuin hän tunsi. Siksi minun on kyettävä irrottautumaan omasta taustastani niin, että kykenen mahdollisimman hyvin ymmärtämään sitä kehystä, jossa Suomen kannalta merkityksellisiä ratkaisuja Venäjällä tehdään.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row css=”.vc_custom_1511862191205{margin-top: 20px !important;padding-top: 10px !important;padding-bottom: 10px !important;background-color: #eaeaea !important;}”][vc_column][vc_single_image image=”112213″ img_size=”full” add_caption=”yes” alignment=”center” css_animation=”fadeIn”][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Yhteiskuntatieteiden tohtori Pynnöniemi tunnetaan yhtenä maamme johtavista Venäjä-asiantuntijoista. Ennen valintaansa uuden yhteisprofessuurin ensimmäiseksi viranhaltijaksi hän toimi vanhempana tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa.
Suomessa tarvitaan Pynnöniemen mielestä nyt avointa keskustelua siitä, mihin Venäjä on menossa. Hän ei itse aio uudessakaan roolissaan kiiruhtaa esittämään kannanottojaan jokaiseen kysymykseen, vaan aikoo puhua silloin, kun tärkeää sanottavaa on.
– Keskusteluilmapiirillemme on ominaista, että mediassa muodostuu hyvin jyrkkiä vastakkainasetteluja tietyistä asioista. Tutkija leimataan hyvin herkästi väärästä mielipiteestään ja todetaan, että hän ei osaa asiaansa. Keskustelua ei käydä itse asiasta vaan siitä, kuka saa siitä puhua. Tämä toistuu jatkuvasti, ja sen on todella sääli, Pynnöniemi sanoo.
Ihamuotila on Pynnöniemen kanssa samoilla linjoilla. Hän korostaa puhuvansa yksityishenkilönä ja turvallisuuspolitiikasta kiinnostuneena yritysjohtajana, sillä Mannerheim-säätiöllä ei ole tällaisiin kysymyksiin kantaa.
– On syytä sanoa ääneen, että keskustelu varsinkin Venäjästä ja Natosta on edelleen jäänne 1970-luvun vaikeista ajoista. Nämä aiheet ovat Suomessa yhä tabuja, ja ennen kuin se on myönnetty, emme pääse eteenpäin. Ilmapiiriä pitää puhdistaa, Ihamuotila sanoo.
Venäjän länteen kohdistama hybridivaikuttaminen on hänen mielestään aihe, josta Suomessa olisi rohjettava keskustella nykyistä avoimemmin. Ihamuotilan mukaan kyse on ilmiöstä, joka olisi ehdottomasti tuotava kansalaisten tietoon.
– Sekä poliitikot että media pelkäävät edelleen liikaa Venäjän mahdollisia reaktioita. Jos ja kun Venäjä toimii röyhkeästi, siitä on pystyttävä satavuotiaassa itsenäisessä Suomessa puhumaan, Ihamuotila sanoo.
Ihamuotila nostaa mielenkiintoisella tavalla esiin Marimekon.
– Marimekon perustaja Armi Ratia halusi tuoda sodanjälkeisen Suomen synkkyyteen ja näköalattomuuteen valoa, toivoa ja kirkkaita värejä. Jotain samankaltaista tarvittaisiin nyt kipeästi tähän turvallisuuspoliittiseen keskusteluumme, joka muuten polkee paikallaan.
Ihamuotilan kuluvan vuoden keväästä alkaen luotsaama Mannerheim-säätiö on Suomen Marsalkan itsensä vuonna 1945 perustama.
– Mannerheimin eläessä säätiön hallituksessa oli hänen lisäkseen kolme hänen itse nimeämäänsä elinikäistä jäsentä, Ihamuotila sanoo.
Hallituksen jäsenistä kolme istuu vielä nykyisinkin elinikäisellä mandaatilla. Ihamuotila on heistä yksi. Kaksi muuta ovat Koneen toimitusjohtaja Henrik Ehrnrooth sekä Nordean ja Sammon hallitusten puheenjohtaja Björn Wahlroos. Tuttuja nimiä suomalaisen elinkeinoelämän huipulta siis kaikki. Säätiöille ominaiseen tapaan hallitus on itse itseään täydentävä: kun yksi ainaisjäsenistä kuolee, kaksi jäljelle jäänyttä valitsevat hänelle seuraajan.
Vaihtuvat jäsenet edustavat Mannerheimin testamentissaan määräämiä instituutioita ja toimialoja, kuten Puolustusvoimia, Helsingin yliopistoa, Suomen Ritarihuonetta, finanssialaa ja metsäteollisuutta. Elinkeinoelämän edustajana hallituksessa istuu yleensä EK:n kulloinenkin puheenjohtaja.
– Säätiön varallisuus perustuu Mannerheimin kansalaisilta saamiin rahalahjoituksiin, kuten vuoden 1919 Suureen Kansalaisadressiin sekä hänen 70- ja 75-vuotispäiviensä kunniaksi annettuihin lahjoihin, Ihamuotila kertoo.
Mannerheim-säätiön keskeisenä tehtävänä on myöntää stipendejä lupaaville suomalaisille upseereille ulkomaisissa sotakorkeakouluissa tapahtuvia opintoja varten. Vuosittain niillä mahdollistetaan kolmen tai neljän upseerin ulkomaisia jatko-opintoja sekä 10–20 upseerin lyhytaikaisempia kieliopintoja. Lukuisat stipendiaateista ovat sittemmin edenneet kenraalikuntaan, jotkut jopa Puolustusvoimain komentajiksi.
Säätiön varojen suuntaaminen upseerien kansainvälisiin opintoihin oli Suomen Marsalkan oma tahto. Taustalla epäilemättä vaikuttivat hänen omat kokemuksensa.
– Minulla on se käsitys, että Mannerheimin hyvää onnistumista ylipäällikkönä selittää osittain hänen kosmopoliittinen taustansa. Hän puhui sujuvasti useita kieliä ja oli oleskellut ja matkustanut eri puolilla Eurooppaa ja Aasiaa. Hän tunsi laajasti ihmisiä esimerkiksi Venäjällä, Ruotsissa, Saksassa, Ranskassa ja Britanniassa ja myös ymmärsi heidän tapaansa ajatella, Ihamuotila sanoo.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row css=”.vc_custom_1511862198803{margin-top: 20px !important;padding-top: 10px !important;padding-bottom: 10px !important;background-color: #eaeaea !important;}”][vc_column][vc_single_image image=”112211″ img_size=”full” add_caption=”yes” alignment=”center” css_animation=”fadeIn”][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Venäjän turvallisuuspolitiikan poikkeuksellista haasteellisuutta tutkimuskohteena ilmentää hyvin se, että venäläisessä kielenkäytössä turvallisuuspolitiikan käsitettä ei juuri käytetä. Pynnöniemen mukaan se, mitä me turvallisuuspolitiikalla ymmärrämme, jakautuu venäläisessä käsitteistössä ulkopolitiikkaan ja sotilaspolitiikkaan.
Läntinen tutkimus on hänen mukaansa useimmiten epäonnistunut pyrkimyksissään ennakoida Venäjällä tapahtuvan muutoksen suuntaa. Kylmän sodan vuosikymmenten sovjetologia on täynnä esimerkkejä pieleen menneistä ennusteista.
– On hyvin kuvaavaa, että Venäjän toimet Ukrainassa tulivat useimmille läntisille tarkkailijoille valtavana yllätyksenä. Niin tapahtui, vaikka Venäjän oli kyllä nähty kehittyvän epätoivottavaan suuntaan. Minäkin olin arvioinut, että suurin Venäjän muodostama turvallisuusuhka liittyisi kriittisen infrastruktuurin, kuten voimalaitosten, pettämiseen. Virheet omassa analyysissa on hyödyllistä pitää mielessä, Pynnöniemi sanoo.
Keskustelu Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä ja sen vaikutuksista on viime viikkoina käynyt jälleen kovilla kierroksilla. Venäjän suhtautuminen on Pynnöniemen mukaan hyvin selvillä, mutta motiivit sen taustalla herättävät kysymyksiä.
– Venäjän taholtahan on ilmaistu erittäin avoimesti, että Suomen ja Ruotsin toivotaan pysyvän sotilaallisesti liittoutumattomina. Tämän linjan lähtökohta on nimenomaan sotilaspoliittinen. Mutta mitä Venäjä Itämeren alueella lopulta tavoittelee? Mihin suuntaan asetelma on täällä kehittymässä, Pynnöniemi pohtii.
Hän kertoo pitävänsä selvänä, että Venäjän vastustus ei saisi johtaa Natosta käytävän keskustelun tyrehtymiseen.
– Jos vastustetaan tiettyjen valtioiden sotilaallista liittoutumista, vastustetaan sitä, että ne saisivat enemmän ulkopuolista tukea puolustautua jossakin tulevassa tilanteessa. Tämä johtaa mahdottomaan kysymykseen: voisiko Venäjä hyökätä tällä alueella?
Venäjän johdon usein toistamat väitteet Naton muodostamasta uhasta Pynnöniemi arvioi pitkälti katteettomiksi.
– Vallitsee epäsuhta sen välillä, mikä Naton todellinen sotilaallinen kapasiteetti tällä hetkellä on ja millaisena Venäjä sen esittää. Kun luodaan kuvaa Naton uhasta ja työntymisestä Venäjän rajoille, haetaan tosiasiassa oikeutusta omille toimille, kuten asevoimien modernisaatiolle, sekä mielikuville lännestä uhkana Venäjälle, hän sanoo.
Pynnöniemen mukaan Venäjälle on aina tärkeää omassa argumentaatiossaan selittää toimivansa kansainvälisen oikeuden mukaisesti. Nyt narratiivin kärjeksi on otettu väite, että se, joka rikkoo sitoumuksiaan, onkin Nato, hän sanoo.
Pynnöniemi viittaa presidentti Vladimir Putinin joulukuussa 2015 vahvistamaan Venäjän uuteen kansallisen turvallisuuden strategiaan. Sen 15. pykälässä luetellaan erilaisia Naton toimia, jotka leimataan kansainvälisen oikeuden vastaisiksi ja jotka esitetään Venäjään kohdistuvina uhkina.
– Tämä on kovin tuttua ja perinteistä. Neuvostoaikana Kreml syytti Yhdysvaltoja ja muita kapitalistimaita kansainvälisten jännitteiden synnyttämisestä, ja nyt samaan toimintamalliin on taas palattu. Näin häivytetään Venäjän oma osuus tapahtumissa, esimerkiksi Ukrainan konfliktissa.
Turvallisuuspoliittisessa asetelmassa kaikki tuntuu Pynnöniemen mukaan kiertyvän nyt Ukrainaan.
– Kun Ukrainan konfliktin ratkaisussa ei päästä eteenpäin eikä Syyrian tilanteestakaan ole kyetty saavuttamaan yhteisymmärrystä, vähän joka alueelle on syntynyt kilpailuasetelma Venäjän ja lännen välillä. Siksi myös kysymys Suomen ja Ruotsin sotilaallisesta liittoutumisesta on todennäköisesti herkempi kuin mitä se olisi vielä muutama vuosi sitten ollut. Nato-jäsenyyden symbolinen ulottuvuus saattaa Venäjän ajattelussa olla nyt jopa merkittävämpi kuin arvio sen todellisista vaikutuksista, hän pohtii.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row css=”.vc_custom_1511862207642{margin-top: 20px !important;padding-top: 10px !important;padding-bottom: 10px !important;background-color: #eaeaea !important;}”][vc_column][vc_single_image image=”112210″ img_size=”full” add_caption=”yes” alignment=”center” css_animation=”fadeIn”][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Venäjän kaikessa sotilaallisessa ajattelussa toistuu Pynnöniemen mukaan geopoliittinen näkökulma. Keskeinen intressi kohdistuu rajanaapureina oleviin IVY-maihin, Neuvostoliiton entisiin osatasavaltoihin.
Krimin valtauksen taustalla vaikutti myös pyrkimys varmistaa presidentti Putinin ja hänen regiiminsä asema. Pynnöniemi ei pidä poissuljettuna, että vastaava motiivi voisi ohjata Venäjän toimia myös jatkossa. Näin ylläpidetään hänen mukaansa tietynlaista kriisitunnelmaa.
– Vallanpitäjät voivat sanoa, ettei ole heidän vikansa, jos maan talous ei kasva, vaan syynä ovat lännen asettamat pakotteet. Kansalaisia kehotetaan kiristämään vyötä ja luvataan kaiken kääntyvän hyväksi, kunhan paha länsi tulee järkiinsä, hän sanoo.
Pynnöniemen mukaan voidaan kuitenkin kysyä, onko Venäjän ja lännen epäluottamuksen kierre edennyt liian pitkälle jo. Mikä siis olisi se normaali, johon palattaisiin, jos Itä-Ukrainan tilanteeseen kyettäisiinkin löytämään ratkaisu?
– Ja Krimiähän Venäjä ei valitettavasti päästä takaisin Ukrainan hallintaan ennen kuin Kremlissä on tapahtunut totaalinen vallanvaihdos, hän muistuttaa.
Venäjän valtion ja venäläisten yritysten kanssa harjoitettavassa liiketoiminnassa Katri Pynnöniemi suosisi pysyttäytymistä ”tutkan alapuolella” eli välttää energiasektorin ja median kaltaisia strategisia toimialoja. Hän sanoo, että silloin kun ei liikuta Venäjän strategisten intressien piiriin kuuluvilla sektoreilla, on helpompi saavuttaa ”win-win-asetelma”, jossa molemmat osapuolet hyötyvät. Venäjän strategisesti tärkeiksi katsomissa hankkeissa riskit ovat suuria ja poliittinen ulottuvuus vahvasti läsnä.
Silloin, kun poliittinen ulottuvuus on olemassa, se olisi Pynnöniemen mielestä syytä myös avoimesti kertoa. Tämä koskee esimerkiksi Hanhikiven ydinvoimalahanketta ja NordStream 2 -kaasuputkiprojektia.
– Jos poliittinen ulottuvuus on aivan ilmeinen, eikö olisi parempi tuoda se selkeästi esille ja samalla todeta, että hanke on siitä riippumatta Suomelle tärkeä? Kun tätä asiaa vältellään, syntyy ristiriita, joka voi horjuttaa kansalaisten luottamusta. Samaan aikaan on hyvä todeta, että on toimialoja, joilla sen kummempaa poliittista ulottuvuutta ei ole, hän toteaa.
Suomessa turvallisuuspolitiikan tutkimuksesta ja opetuksesta on Katri Pynnöniemen mukaan pitkälti vastannut Maanpuolustuskorkeakoulu.
– Muutos on nyt käynnissä. Muissa yliopistoissa, esimerkiksi Turussa, tehdään kriittisen turvallisuuden tutkimusta. Tampereella on toteutettu turvallisuushallinnon maisteriohjelma ja Jyväskylässä on alkanut kyberturvallisuuden maisteriohjelma. Venäjän turvallisuuspolitiikan professuuri on osa tätä laajempaa trendiä, hän sanoo.
Perustettu yhteisprofessuuri tiivistää Helsingin yliopiston ja Maanpuolustuskorkeakoulun yhteistyötä. Professuurin ympärille muodostuu uusi turvallisuuden tutkimuksen osaamisklusteri, joka laajentaa Aleksanteri-instituutin jo entuudestaan vankkaa ja laaja-alaista Venäjä-osaamista.
Maanpuolustuskorkeakoulun puitteissa tapahtuvaa Venäjä-tutkimusta on puolestaan vahvistettu perustamalla Sotataidon laitokselle Venäjä-tutkimuksen ryhmä.
Mannerheim-professuurin luontevuutta on Mika Ihamuotilan mukaan omiaan korostamaan se, että Mannerheimilla oli komean sotilasuransa ohella myös vahva henkilökohtainen siteensä Helsingin yliopistoon ja akateemiseen maailmaan yleisemminkin. Hänet promovoitiin Helsingin yliopiston kunniatohtoriksi vuonna 1919.
– Eikä pidä unohtaa hänen pitkää retkeään Aasiaan vuosina 1906–08. Hänen matkan aikana tekemäänsä etnografista tutkimustyötä arvostetaan edelleen laajasti. Vaikka tutkimus oli vain sotilaalliselle tiedustelutehtävälle luotu peite, hän suhtautui siihen vakavasti ja onnistui siinä erittäin hyvin, Ihamuotila huomauttaa.
Mannerheim-säätiön puheenjohtaja kertoo ihailleensa Mannerheimia pikkupojasta saakka.
– Hän on mielestäni kaikkien aikojen merkittävin suomalainen – mies, joka on tehnyt Suomen hyväksi enemmän kuin kukaan muu. Ilman häntä itsenäistymisen ensi vaiheet olisivat voineet olla toisenlaiset. On myös mahdollista, että juuri hän kykeni varmistamaan sen, että talvi- ja jatkosota eivät johtaneet itsenäisyyden menetykseen.
– Kun Suomi nyt juhlii satavuotista itsenäisyyttään ja Mannerheimin syntymästä tulee kuluneeksi 150 vuotta, voisi kysyä, olisiko hänen merkkivuottaan voitu huomioida enemmänkin ja kutsua kansalaisia mukaan sitä viettämään.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row]