Suomen uudistustarpeet ovat Elinkeinoelämän tutkimuslaitos Etlan toimitusjohtaja Vesa Vihriälän mukaan sellaiset, etteivät pikkuviilaukset riitä.
Hän kertaa Etlan kolumnissaan nykyhallituksen aikana tehtyjä työmarkkinoiden toimintaan vaikuttavia uudistuksia, joilla on pääasiassa pyritty lisäämään työn tarjontaa. Myös uusien työntekijöiden palkkaamisen kynnystä on pyritty alentamaan.
Vaikka hallitus pääseekin 72 prosentin työllisyysastetavoitteeseensa, ei se Vesa Vihriälän mukaan tarkoita, ettei työmarkkinoilla tarvittaisi enää lisää uudistuksia.
– Ensinnäkin 72 prosentin työllisyysaste on riittämätön hyvinvointivaltion rahoituspohjan turvaamiseksi. Toiseksi työttömyys on yhä epätyydyttävän korkealla tasolla ja pääosiltaan rakenteellista eli ei poistu edes hyvän kysyntätilanteen oloissa. Kolmanneksi, toistaiseksi ei ole nähtävissä sellaista palkanmuodostuksen joustavoitumista, joka vähentäisi työllisyyden haavoittuvuutta yhtäältä koko kansantaloutta ja toisaalta yksittäisiä yrityksiä ja ammatteja koskeviin shokkeihin, Vihriälä toteaa.
Hänestä realistisena työllisyysastetavoitteena voisi pitää Islantia lukuunottamatta muiden Pohjoismaiden ja Saksan viime aikojen tasoa eli noin 75-76 prosenttia. Rakenteellinen työttömyys pitäisi taas saada hieman yli 5 prosentin tasolle.
– Tämä tarkoittaisi noin 150[nbsp]000 työpaikkaa lisää ja lähes 80[nbsp]000 työtöntä vähemmän. Tällaisiin työllisyys- ja työttömyysasteiseen pääseminen pysyvämmin (ei vain jossain poikkeuksellisessa suhdannehuipussa) edellyttää sekä työn tarjonnan selvää lisäystä edelleen että sellaista palkanmuodostusmekanismia, joka ei johda työn tuottavuuden kasvun ylittäviin palkankorotuksiin ennen tavoitellun tason saavuttamista, Vesa Vihriälä sanoo.
Hän korostaa, ettei tämän saavuttamiseen ole yhtä reseptiä. Suomen naapureita ja Saksaa yhdistää kuitenkin palkanmuodostuksen suurempi joustavuus, eli palkkojen määräytyminen Suomea enemmän yritystasolla sekä suuremmat kannustimet ottaa työtä vastaan.
Suuria tekoja
Vesa Vihriälän mukaan Suomessa tarvitaan aiempien toimien vaikutusarvioden perusteella laskettuna vaikutukseltaan 3-4 kertaa tehtyjen uudistusten luokkaa olevia toimia, jos työn tarjontaa halutaan nostaa 150[nbsp]000 hengellä.
– Jos pitää näitä vaikutusarvioita liian suurina, lisäuudistusten vaativuus kasvaa tästäkin. Samalla palkanmuodostuksen pitäisi joustavoitua niin, että tavoiteltu työllisyyden lisäys ei johda suomalaisen työn kilpailukykyä murentavaan palkkatasoon.
Uudistusten mittaluokka tarkoittaa Vesa Vihriälän mukaan sitä, että on puhuttava sosiaaliturvajärjestelmän kokonaisuudistuksesta, työperäisen maahanmuuton sallimisesta ETA-alueen ulkopuolelta ja erityisesti osaajien houkuttelusta sekä palkanmuodostuksen painopisteen selvästä siirtämisestä paikalliselle tasolle.
– Viimeksi mainittuun voidaan periaatteessa päästä eri tavoin, mutta käytännössä pöydälle on nostettava ns. yleissitovuuden poistaminen (Ruotsissa sitä ei ole) tai ainakin sen olennainen rajaaminen.
Vesa Vihriälän mukaan olisi tehtävä myös koulutusjärjestelmän uudistuksia erityisesti toiseen asteen pudokkaiden vähentämiseksi ja elinikäisen oppimisen mahdollistamiseksi nykyistä joustavammin. Työvoimapolitiikan resursseja tulisi niin ikään lisätä.
– Tätä taustaa vasten on selvää, että hallituksen valmistelema pienyritysten irtisanomissuojan lievä heikennys on hyttysen surinaa uudistustarpeisiin nähden. Ammattiyhdistysliikkeen vastarinta uudistusta kohtaan on samasta syystä suhteetonta ja lyhytnäköistä, Vihriälä sanoo.
Hänen mukaansa ay-liikkeessä närää herättänyt uudistus parantaa työnantajan näkökulmasta riskihenkilöiden kuten pitkäaikaistyöttömien ja eri syistä vajaataitoisten työllistymismahdollisuuksia ja tuottavuutta sekä todennäköisesti hieman myös työllisyyttä.
Vihriälä pitää kuitenkin itse uudistusta tärkeämpänä periaatteellista kysymystä hallituksen mahdollisuudesta toteuttaa uudistuksia.
– Demokratiassa on vaikea hyväksyä ajatusta, että etujärjestöt voisivat poliittisin lakoin tai muilla tavoin estää eduskunnan enemmistön luottamusta nauttivan hallituksen haluamaa lainsäädäntöä.
– Ei liioin liene sattumaa, että edellä mainituissa Suomea korkeampiin työllisyysasteisiin päässeissä maissa poliittinen kulttuuri ei ole sallinut etujärjestöille sellaista veto-oikeutta uudistuksiin kuin mikä Suomen perinteisessä kolmikantapäätöksenteossa on ollut tapana.