Eipä moni tyttö tai poika pääse jo työuransa alkuvaiheessa saamaan samanlaista alkuvauhtia, mikä johtaa huimaan kustannusjohtajan uraan, kahteen kertaan Otavassa ja kerran WSOY:ssä. Sivistyneen pankinjohtajaperheen kulttuurikotiin syntyminen oli sekin onnen potku.
Kirja-ala kiinnosti ja kuinka ollakaan: ensimmäinen avioliitto Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen kiistattoman johtohahmon Pekka Tarkan kanssa ja suora hyppy seuraavaan, Otavan suvun DI Antti Reenpään kanssa.
Sen lisäksi että Leena Majander-Reenpää on onnistuja, saa hän kokea iskujakin. Avioliitto kirjallisen kardinaalin, kahdesti jo naineen ja kaksi kertaa häntä vanhemman Tarkan kanssa herättää tunteita perhepiirissäkin. Äiti: ”Että minun tyttärestäin tuli vanhan miehen huora!” Isä: ”Minä kun olisin toivonut, et sinul olis oikea perhe.”
Kulttuuriala oli Leenan valinnoista hämmästynyt ja ihastunut. Paremmin ura ei kirjallisissa piireissä olisi voinut saada potkua. Tarina on kuin suoraan Hollywoodista. Kun hän WSOY-pestinsä jälkeen ryhtyi neuvottelemaan uuteen Otavaan-siirtymiseensä, kertoo millainen halu Otavalla oli.
Jo vuonna 1980 oli Otavan tietokirjajohtaja Pentti Huovinen kirjoittanut Leenasta luonnehdinnan, jota nykyhysterian mukaan voisi pitää tuomittavana: ”Pitkäkoipinen, sisukkaan tuntuinen tyttö, jossa saattaisi hyvinkin olla ko. toimessa tarvittavaa kykyä”.
Tämä samainen Huovinen olisi menevä aivan kohta naimisiin kirjailijatoimittaja Maarit Tyrkön kanssa. Toisella kerralla Leena Majander-Reenpää suorastaan imaistiin Otavaan, joka oli lupaava liki kaiken mahdollisen.
Neuvottelut kirja kertaa yksityiskohtaisesti ja ylpein mielin. Hän perii talosta vähitellen sivuun hivuttautuvan Erkki A. Reenpään työhuoneen, aprikoi tulevan työnantajansa kanssa edeltäjänsä kohtaloa, jolle loppujen lopuksi käy onnellisesti. Tohtori Jukka Tarkasta (Leenan aviomiehen Pekka Tarkan isoveli), tulee Otavan puoliksi omistaman Yhtyneiden Kuvalehtien varatoimitusjohtaja ja Suomen Kuvalehden kolumnisti. Kaikki tulivat tyytyväisiksi.
Kyky käsitellä kirjallisia tähtiä
Majander-Reenpään työnelämänkerta on mittava luettelo maamme keskeisten kulttuurihenkilöinen nimiä. Kaikki on tunnettava. Kustantajat kilpailevat keskenään kirjailijoista, etsiskelevät kuumeisesti uusia lupauksia ja hiovat kynsiään kyetäkseen markkinoimaan kaikkea sitä, mitä myyvät.
Kahden vuosikymmenen ajan 1988-2010 Leena toimii Otavan kustannustoimen johtotehtävissä. Toimiala on voimakkaiden muutosmyrskyjen pelikenttä, aiemmat kokemukset ovat rahan arvoisia. Yksi kultakimpale on Laila Hietamies. Viihteentekijöiksi luokitellut naiskirjailijat elävät vielä arvostuksen aallonpohjassa.
Kuvaukset kirjailijoiden ja heidän teostensa markkinoinnin tukemisesta ovat uuvuttavia. Luovia yksilöitä on pidettävä hereillä ja kovassa uskossa: kustannusyhtiöt ja heidän talleihinsa ostetut kirjailijat ovat kuin vaaliratsut. Vaalikamppailu on jatkuvaa, kirjallisissa kinkereissä juostaan ympäri maan. Isännät ja hotellit eivät aina saa täyttä Otavan seitsemää tähteä, paitsi maailmalla.
Leena joutuu tukemaan kirjavaa joukkoa, tulivatpa ne Suomesta tai muualta. Ihmetellä täytyy, kuinka hyvin hän kohtelee jälkikäteen näitä oikukkaita persoonia. Monien suhteen hän on liki kritiikitön neroja paapoessaan. Aivan kuin nämä yhä saattaisivat tavalla tai toisella olla eräänlaisia ostokohteita, vaikka kirjoittaja on jo heidät jättänyt.
Miksi hyväillä vaikkapa Haavikkoa tai Donneria, jotka olivat ylimielisyydessään jopa irvokkaita? Ehkä siksi, että kirjoittaja muistaa juuri heidän lausuneen hänestä itsestään jotakin imartelevaa.
Suku on pahin?
Historiallisen romaanin avuksi ei ollut aviomiehen Pekka Tarkan johtamasta Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksesta, jonka kriitikkokunnasta osa keskittyi sosialismin ilosanoman tukemiseen. Jos kirjakritiikin valta oli aviomiehellä, myöhemmin se siirtyi Leena Majander-Reenpään veljelle Antti Majanderille. Valikoima on yhtä suppea kuin USA:lle presidenttiä valittaessa?
Kansainväliset kirjamessut ovat toimialan olympialaiset, joihin mennään myymään omaa kotimaista ja saalistamaan kansainvälisiä kultakimpaleita. Mukana seuraa tavallisesti joukko suomalaisia kirjailijoita ja kirjoja, joiden markkina-arvo saattaa kohota yllättäen, mitä merkillisimmistä syistä. Jos tärppää, suomalainen kirja myydään kymmeniin maihin tai maailmalta löytyy kirjailija, ehkä tämän koko tuotanto. Kirja kertoo munauksista ja hienoista saaliista.
Miltähän tuntuu vaatimattomasti elävästä kirjailija-alkiosta, kun hän lukee Majander-Reenpään maailmalla kuljeskelua. Tavallisen mulliturvan silmissä tuo matkustelu, mussuttelu ja lipitys parhaissa paikoissa panee kateellisiksi. Mutta jos kaikki elitismi ja itsensä hemmottelu koituvatkin työnantajan ja kirjailijain hyväksi? Silloin itse tuotteen tekijän kannattaisi kyllä vaatia pari prosenttia provikkaa nykyistä enemmän.
Otavan tehtävät kokevat lopun yllättäen. Suku on pahin, se on tässä tulkinnassa nimeltään Reenpää. Lopuksi omistajasuvun viha kerääntyy sekä Leena Majander-Reenpään että Antti Reenpään ylle kuin musta pilvi. He kaikkoavat Jugend-linnasta, jonka sydän kylmenee. Olemme lukeneet yhden todistajalausunnon.
Leena Majander-Reenpää: Kirjatyttö. Kustantajaelämää. Otava 2021.