Tämän päivän suomalaisilla on Ahvenanmaasta vähän utuinen käsitys: se on Suomen hyvin itsenäinen maakunta, joka on elänyt ikiaikaista hyvinvoipaa aikaa.
Kaunistelematon totuus on, että se on ollut parin vuosisadan ajan pelinappulana Itämeren valtaa hamuavien keskinäisissä riidoissa. Ruotsille Ahvenanmaa oli Tukholman kannalta turvariski, Neuvostoliitolle Leningradin vuoksi, Saksalle Ruotsin malmien kuljetusreitti, Suomelle Ruotsista tulevan mahdollisen avun helpottaja jne.
Jukka Tarkka kuvailee saarimaakunnan vähemmän lupsakasta elämää. Ahvenenmaata on yritetty useilla kansainvälisillä neuvotteluilla ja sopimuksilla pitää aseettomana ja sodan ulkopuolella. Kuitenkin sen linnoitteet on tuhottu neljä kertaa poliittisten sopimusten perusteella ja rakennettu kolme kertaa uudelleen sotilaspoliittisin perustein.
Tarkka suorastaan piruilee Ahvenenmaan hyytymistä kuin leivokseksi sotilaspoliittiselle tarjottimelle:
”Itämeren rantavaltioiden ylimmissä esikunnissa on 1900-luvun aikana suunniteltu toistakymmentä massiivista maihinnousuoperaatiota Ahvenanmaalle… Ahvenanmaan kartat ovat levällään kaikkien sen ympäristössä toimivien korkeiden esikuntien pöydillä. Näitä operaatioita suunnittelevat upseerit lähettävät silloin kiitolliset ajatuksensa niiden yksinkertaisten sielujen puoleen, jotka ovat helpottaneet heidän työtään jättämällä Itämeren takaoven raolleen.”
Kaikki haluavat, kukaan ei ota
Ahvenanmaa on Itämeren rantavaltioiden silmissä ollut eräänlainen lukko, joka oikeastaan on rempsottanut huonosti puolustettuna, vaikka sinne linnoitteita on rakenneltu. Isoveljemme Ruotsi on suhtautunut yhtä ailahtelevaisesti Ahvenanmaahan kuin Suomikin. Välillä Ruotsi olisi halunnut sen haltuunsa, välillä taas ei. Kun sitä sille tarjottiin, ruotsalaisilta katosi rohkeus.
Jopa ahvenanmaalaisten keskuudessa suoritettava kansanäänestys pelotti niin, ettei väestön mielipidettä haluttu kuulla. Suomi piti omastaan kiinni. Ålandsrörelsen perustettiin vuonna 1917, jolloin se päätti yksimielisesti haluavansa vahvasti liittää saaret Ruotsin kuningaskuntaan. Tämä Ahvenenmaa ruotsalaiseksi –liike muistetaan yhä Suomessa, vaikka ajatus kuivui kokoon jo ruotsalaisten omankin empimisen vuoksi. Silti Ruotsi on ollut kärkkymässä saaria, vaikka uskallus on puuttunut Saksan ja Neuvostoliiton pelon vuosi.
Paradoksaalista ja kuvannollista saarten olotilalle oman punakapinamme ajalta on, että saaren turvaa olivat valvomassa samaan aikaan sekä suomalaiset suojeluskuntalaiset kuin punakapinallisetkin. Myöhemmin Suomi on toki pitänyt kiinni maakunnastaan, tosin sallien sille hyvin vapaan itsemääräysvallan.
Kun Suomi neuvotteluissaan Neuvostoliiton kanssa kävi kauppaa Suomenlahden saarista rauhoittaakseen Josif Stalinin Pietari-huolia, se syyskuussa 1944 tuumi Ahvenanmaata puna-armeijan yhdeksi tukikohdan sijaintipaikaksi. Neuvostoliitolle Ahvenanmaa oli tärkeämpi kuin Ruotsille, mutta jälkikäteen marsalkka C.G.E. Mannerheimin ehdotuksesta kuultuaan Ruotsi piti tarjousta epälojaalina.
Suuri uhka suomalaisuudesta?
Ahvenanmaalaisten omaa itsemääräämisvaltaa turvattiin vuoden 1922 takuulailla, jossa maakunnalle taattiin ruotsinkielen opetus, maan lunastusoikeus sen varalta, että jos joku manner-Suomesta aikoisi maata saarilta hankkia ja äänioikeus vasta viiden vuoden ajan siellä asuneilta.
Asetelmassa on nähtävissä ymmärrettäviäkin puolia, mutta demokratian ja ihmisoikeuksien kannalta sitä voi kummeksua. Samaa sukua ilmiölle nähtiin sotien jälkeisessä Suomessa, kun eräät ruotsinkieliset kunnat vapautettiin vastaanottamasta karjalaisia evakkoja. Peruste oli tämän päivän näkökulmasta käsittämätön: muuttaneet olisivat saattaneet heilauttaa kunnan kielellisiä asetelmia! Voitaisiinko nyt sama tehdä maahanmuuttajien suhteen?
Ahvenanmaan ennakkoluulot suomen kieltä kohtaan ilmenivät, kun J.K. Paasikivi joutui puimaan Ahvenanmaan puolustusta sodan kynnyksellä vuonna 1939 ruotsalaisten kanssa. Saaria turvaavia joukkoja tuumailtaessa syntyi kieliriita, joka koski maakuntaan ehkä tulevien suomalaissotilaiden komentokielestä! Siitä Paasikivi tyylilleen uskollisena pauhasi:
”Ahvenanmaalaiset pelkäävät 20 suomenkielen sanaa – komentosanat – kuin ruttoa. Ikään kuin suomen kielen sana heitä saastuttaisi. Naurettavaa.”
Jatkuvaa jahkailua
Kun sitten maailmansota Suomen osalta päättyi, Ahvenanmaata ei otettu Leningradin suojelun elementiksi muuten kuin sijoittamalla Maarianhaminaan konsulaatti, joka palveluksessa oli syksyllä 1944 jo 138 virkailijaa (!). Se toimi kuin valvontakomissio simputtaen suomalaisia pilkun tarkasti.
Kun koitti Neuvostoliiton hajoamisen hetki, Suomi livahti YYA-ikeen alta, mutta jätti Ahvenanmaata koskeneet kuviot purkamatta. Jukka Tarkka on sitä mieltä, että tuo ei tapahtunut vahingossa, vaan asialla olivat suomettuneisuuden vaalijat. Venäjä pitää saaria aseettomina, mutta ei puolueettomina.
Presidentti Mauno Koivisto ei asiaan halunnut puuttua, vaan antoi sitä koskevia lausuntoja yhtä välttelevin ilmaisuin kuin tapana oli. Venäjä lakkautti konsulaatin, mutta uuden kylmän sodan virkistämänä aloitti sen toiminnan uudelleen. Tarkka muotoilee nykytilanteen:
”Venäjän Maarianhaminan konsulaatin tarkoituksena näyttää olevan nöyryyttää Suomea suomettumisajan mallin mukaan. Miten pitkään Suomi alistuu tähän NL:n Suomelle asettamaan rasitteeseen. Suomi ei ole pyytänyt eikä tarvitse tähän toimeen minkään valtion virka-apua Ahvenanmaalla, kuten ei muuallakaan valtioalueellaan.”
Jukka Tarkka: Ahvenenmaa. Itämeren voimapolitiikan pelinappula. Docendo 2020.
LUE MYÖS: Jukka Tarkka: Venäjä on feodaaliherra Ahvenanmaalla