Heikki Aalto-Alanen toteuttaa näille vuosille tunnusomaista elettä: kunnianosoitusta suuren neron varjossa eläneelle vaimolle. Kirjekokoelma ja kuvaukset avioparin yhteisestä työskentelystä on kaunista siinä missä sen voi väittää olevan myös kaunistelua. Aino Aalto on aviopuolisonsa varjoon jäänyt kiiltokuva.
Kirja kuvailee oivallisesti, miten maailman maineeseen pyrkivät luovan työn yrittäjät onnistuvat tavoitteissaan. Aino Aallon kuolema vuonna 1949 jätti hänet kuitenkin Alvar Aallon suuruuden ja tämän tulevan vaimon yhteistyön ja menestyksen taakse.
Suhteet vaikutusvaltaisiin ihmisiin eivät lujitu pysyviksi, jollei siihen ole tavoitteellisuutta ja luontaista kykyä. Alvar Aaltoa on kuvailtu erittäin seuralliseksi ja ihmiset puolelleen voittavaksi persoonaksi.
Olivatpa kyseessä tavalliset suomalaiset tai Euroopan ja USA:n vaikutusvaltaiset tahot, Aino ja Alvar Aalto solmivat elinikäisiä ystävyyssuhteita. Heikki Aalto-Alasen julkaisemat kirjeet kertovat Ainon ja Alvarin keskinäisestä yhteydenpidosta samalla, kun ne todistavat kymmenien vuosien mittaisista kansainvälisistä kontakteista myös henkilötasolla.
Vaikka Aallot uutterasti rakensivatkin liiketoimintojaan ulkomaita myöten, he pitivät mielessä kaikkein tärkeimmän: sen luomistyön, johon aineellinen menestys oli rakentuva. Kansainväliset yhteistyökuviot eivät aina onnistuneet, sopivien ihmisten löytyminen oli elinehto sitkeän uurastamisen rinnalla. Sota-ajat vaikuttivat kahtalaisesti: talvisota herätti sympatiaa, jatkosota Saksan rinnalla sen sijaan torjuvaa kummastusta.
Aallot saivat Saksa-synnit nopeasti anteeksi USA:ssa
Talvisota näkyy kirjeenvaihdossa myötätuntona, mutta kuten tiedämme, apu ei konkretisoitunut aina puheita pitemmälle. Muuan ystävä kirjoittaa juuri talvisodan aattona:
”Hyvä Alvar, olemme kovin huolissamme teidän maanne ja Neuvostoliiton välisistä epämiellyttävistä jännitteistä ja toivomme kovin, ettei naapurinne vaikutus uhkaa teitä. Tässä maassa kaikki ovat suuresti kiinnostuneita Suomesta, mutta kiinnostuksen ja käytännön auttamistoimien välillä on tietenkin suuri ero. Kaikki toivovat, että kykenette hoitamaan asian itse”.
”.. hoitamaan asian itse..” – oikeastaan karmeita sanoja tähän päivään, Ukrainaan – Suomeenkin heijastettuina. Natsi-Saksa piti Suomea pinteessä siinä määrin, että kohteliaisuusyhteydet Berliinin suuntaan olivat velvollisuus, jolta ei aina päässyt pakoon. Alvar suoritti ammatillisen vierailun Saksaan vastentahtoisesti, mutta joutui läksiäisillallisilla pitämään kiitospuheen, jossa hänen väitetään lausuneen: ”Me suomalaiset emme ole natseja emmekä bolshevikkeja…vaan me olemme metsäapinoita eskimoiden maasta. Waldaffen von Eskimoland”. Liekö ollut viinahuurujen ansiota, mutta noita sanoja seuranneet muutamat kohteliaisuudet päästivät tilanteesta.
Sodan aikana Aino hoiti heidän yrityksensä Artekin toimia Alvarin palvellessa osan aikaa tiedotuslaitoksen tehtävissä. Sodan päätyttyä USA kutsui Alvarin opetustöihin kuitenkin yllättävän nopeasti, vaikka liittoutuneille hävinnyt Saksan yhteistyökumppani Suomi nauttikin lännen silmissä epäilyjä.
Liekö ollut arvovaltaisen Rockefellerien suvun yms. Suomi-ystävällisyyden myötävaikutusta, sillä MIT eli Massachusetts Institute of Technology kutsui Alvarin professoriksi. Oppiaineeksi ideoitiin ajankohtaan suotuisasti jälleenrakentaminen (!). Saipa hän sieltä mittavan mainettaan kasvattaneen suunnittelutyönkin.
Papi: ”pusi ressuja, ”Rakas, rakas pikku Aino”
Virpi Suutari on Aalto-dokumentissaan jo hyödyntänyt pariskunnan saamia ja toinen toisilleen lähettämiä kirjeitä, mutta vasta nyt ne pääsevät julki laaja-alaisesti. Sävy on yksityinen ja lämmin henkinen. Ne tihkuvat ikävää, ehkä Alvarin puolelta tietynlaista syyllisyyden tuntoa hänen ollessaan pitkään poissa ja liehuessaan amerikkalaisissa hienostopiireissä. Ja se mitä Alvarista yleisesti kerrotaan, ne vaikuttavat viileän ulkopuolisen silmissä epäilyttävässä määrin kaunistelevilta.
Kirjeet kertovat paljon yksityiskohtia Aino ja Alvar Aallon työntäyteisestä elämästä. Aalto-Alanen pääsee tarkentamaan useitakin Aaltojen uraan liittyneitä oletuksia sekä projektien syy- ja seuraussuhteita. Materiaalia on ollut paljon, ja sen tuella kirjan kokoaja saa rakennettua Aino Aallon merkitystä kunnioittavan ja sitä korostavan todistusaineiston. Ja mikä mielenkiintoista: jotkin päivämäärätiedot paljastavat sen ajan postilaitoksen suoriutumaan tehtävästään nykyiseen verrattuna kunnialla.
Karkea totuus: Ainon aikainen kuolema 1949 ja Alvar Aallon tulevat suuret työt, avioliitto kolmen vuoden kuluttua oman toimiston häntä 24 vuotta nuoremman kasvatin, arkkitehti Elissan kanssa etäännyttivät Ainon muistoa. Onpa Jari Järvelä romaanissaan Aino A. (Tammi 2021) kuvannut Ainon liki tietoista häivytystä. Ani harva Ainon ja Alvarin yhteisen tuotannon jalokivi on nimetty Ainon kunniaksi.
Ajatellen esimerkiksi Artekille suunniteltujen huonekalujen taustoja paljastavaa on tietää, että arkkitehdin ammattipätevyyden lisäksi Aino Aalto oli hankkinut puusepän ja muurarin käytännön taitoja.
Aaltojen toimiston vuosikymmeniä jatkunut työ ja sen uusi haltiatar katsoivat eteenpäin, ja keskittyivät palvomaan suurta neroa, Alvar Aaltoa. Kymmenet projektit ulkomailla sekä esimerkiksi Säynätsalon kunnantalo, Kansaneläkelaitos, Otaniemen Tekninen korkeakoulu, Enson kauhistuttava pääkonttori ja Finlandia-talo työllistivät.
Alvarin jäätyä sivuun toimisto jatkoi Elissa Aallon johdolla kuin tekijänoikeuksin Alvar Aallon suunnitteleman rakennuskannan suojelu- ja kunnostusurakointia – vaihtelevin tuloksin.
Tänään Aino Aalto vaikuttaa saaneen kunniaansa takaisin. Silti tunnelma on, kuin näkisi häivähdyksen ikonista, jota aikakaudellemme tyypilliseen tapaan nyt pyyhitään miehisen nerousmyytin peittämästä pölykerroksesta.
Heikki Aalto-Alanen: Rakastan sinussa ihmistä. Aino ja Alvar Aallon tarina. Otava 2021.