Arto Pietilän kirjoittama elämänkerta asettuu Aleksis Kiven sisälle ja kertoo tämän tarinan kuin Kiven itsensä kirjoittamana: minä -muodossa. Kyse on tutkittuihin tietoihin perustuvasta vapaamuotoisesta kohtalokuvauksesta. Kivi ei osannut harkiten toteuttaa elämässään päätöksiä, joilla hän olisi selvinnyt terveenä ja vuosia pitemmälle. Ja jos olisi siihen kyennyt: mitä hänelle olisikaan tuolloin tapahtunut?
Aleksis Kivessä yhdistyvät sekä erittäin ahkera luovuus että väliin kontrolloimaton itsetuhoinen sekapäisyys. Hän kirjoitti kuumeisesti välittämättä vuorokauden ajoista. Olosuhteet olivat kuten monilla taiteilijaneroilla. Hänen haittanaan olivat nälkä ja kylmät työtilat sairauksineen. Lisäksi vaivasi kausittainen jano, mikä kohdistui – taas kerran – alkoholipitoisiin juomiin.
Kivellä oli ällistyttävän paljon arvovaltaisia tukijoita – etupäässä niitä, jotka suvaitsivat onnea ja menestystä myös suomenkielisille. Ikätovereistaan hän sai kapakkaseuraa. Juovuksissa ollessaan hän kuitenkin kulutti arvokasta hänelle suotuisaa asenneilmapiiriä häiriköimällä varsinkin tuotteliaimmassa elämänvaiheessaan.
Arto Pietilä kuvailee Aleksis Kiven sekoiluja kunnianarvoisten auktoriteettien läsnä ollessa. Kirjan kuvausten mukaan törttöilyä todistamassa olleet suhtautuivat tilanteisiin itsehillinnällä ja ymmärtäväisesti. Hänet ilmeisesti osattiin luokitella sillä tavoin sairaaksi, etteivät kaikki suinkaan nähneet hän halveksunnan kohteena – pikemminkin noissa tilanteissa Kivi herätti sääliä.
August Ahlqvistin ja krooninen Kivi-viha
Toisin menettelee kuitenkin johdonmukaisesti lopullisen kuoliniskun Kivelle ja hänen tuotannolleen antanut August Ahlqvist – vain kahdeksan vuotta Kiveä vanhempi. Ahlqvist oli arvostetun uran suomen kielen edistäjänä tehnyt tutkija ja siinä sivussa kirjallisuuskriitikkokin.
Ahlqvistille nuoren Kiven hulvattoman rikas ja notkea suomen kielen käyttö oli liikaa – hän kun oli runebergiläisen kaunosieluisen idealismin kannattaja. Ahlqvist vainosi Kiveä valppaasti, joskaan Arto Pietilä ei asiaa perusteellisesti tutkaile – hän kun kirjoittaa Kivestä kuin Kivi itse.
Ahlqvist on yleispätevä taudinkuvaus kaikesta siitä, mitä väärämielinen mahtikriitikko voi aikaan saada omassa raivossaan. Tässä ei ollut kyseessä ruotsin kieli vastaan mulliturpasuomalaisuus. Voisi hyvinkin kuvitella, että kyse oli kauhistuksesta: joku nuori juippi uskalsi tuotannollaan olla jyrkästi eri mieltä juhlallisen ja jäykän suomen kielen kanssa. Ahlqvist kun oli hänkin suomen kielen merkittävä uudistaja, Kivi oli viemässä kunnian pois puhtaan kultivoituneen kielen muovailijalta.
Kaksi suurta rakkautta
Suurin osa romaanista kuvaa kuitenkin Aleksis Kiven onnea, rakkautta kahteen naiseen eri tahoilla ja erilaiseen naiseen. Nuoruuden rakkaus oli rikkaan helsinkiläisperheen tyttö Albina, jonka isä ei nähnyt Aleksis Kiveä hyvänä vävykandidaattina. Rakkaus Albinaan kuvataan kirjassa viattomaksi, arkailevaksi kahden nuoren suhteeksi. Vähitellen fyysinen ja henkinen välimatka kasvaa tavoittamattomaksi.
Sen sijaan Siuntiossa pitopalvelua pitävä yrittäjä Charlotta on Kivelle kuin äiti ja samalla sisar. Kiven suhtautuminen naissuhteisiin on kuitenkin arkaileva, vaan silti Charlottan kärsivällinen huolenpito on Kiven tuotannon synnyn suhteen ratkaiseva. Charlottan ansiosta Kivestä tulee kirjailija, jonka lopullinen ja ratkaiseva läpimurto olivat vain matkan päässä.
Jyrkkä vastakohta Kiven kohtaloa ajatellen onkin siinä, että Seitsemän veljestä on levinnyt puolentoista miljoonan painetun kappaleen voimin. Siitä loistosta kuitenkaan Kivi itse ei päässyt näkemään aavistuksenkaan vertaa, niin tuhoava oli Ahlqvistin suorittama mestaus.
Eipä ole tietysti Suomalaisen Kirjallisuuden Seurallakaan aihetta ylpeyteen, kun se Ahlqvistin tuomittua Seitsemän veljestä ilmestyttyään Novelli-kirjaston vihkosina lykkäsi yhtenä niteenä julkituloa kolmella vuodella. No, aikaa tuosta on kuitenkin ehtinyt kulua jo yli puolitoista vuosisataa.
Kiven loppua ei ole ilo lukea, vaikka päätuomisijansa siitä tuntuukin tutkimusten valossa suorastaan iloinneen. Ahlqvistin viha oli leppymätön ja ikuinen. Vielä Kiven kuoltua hän rustaili pilkkasäkeitä tuosta ”häpeäpilkusta suomalaisessa kirjallisuudessa”, oikean pilkkarunon, jonka siteeraamisesta oikeuslaitoksemme saattaa panna syyteharkinnan vireille, koska vihaviesti on yhä nähtävillä netissä ja kirjastoissa:
Eräs runoilija haudastaan
”Runoilijaks” ma ristittiin,
Sanottiin Shakespeariksi,
Verraksi Väinön väitettiin:
Muut’ en mä ollut kuitenkaan
Kuin taitamatoin tarhuri
Ja hullu viinan juoja vaan.
August Ahlqvist kokoelmassaan ”Säkeniä” (1874) ihkaoikealla suomen kielellä vielä kaksi vuotta Aleksis Kiven kuolemankin jälkeen.
Arto Pietilä: Minä, mamselli ja Albina ”Kirjoitin ja kosin, kosin ja kirjoitin”. 2019.