Kun kroonisesti julkisuudenkipeä narsisti lähtee politiikkaan, se ei ilmene tiiviinä yhteistyönä eikä ryhmähenkisyytenä. Päinvastoin. Samalla kun Harry ”Hjallis” Harkimo on yhä yksinpurjehtija, hän on omin säännöin pelaava liikemies, uskomattoman ahkera ja sitkeä pyrinnöissään. Median välityksellä häneen on aina voinut liittää ainakin kolme asiaa: ahneus, raha ja naiset.
Ei ihme, että kun toimittaja Marko Lempinen otti kirjanteko mielessään yhteyden Hjallikseen, tämä ilmoitti Kustannusosakeyhtiö Otavalle, ettei tule antamaan haastatteluja kirjaprojektin suhteen. Tästä olisi opiksi monelle, joka kieltäytyy yhteistyöstä kirjan tekijän kanssa. Se on tulkittavissa jopa vihamieliseksi kannanotoksi, mahdollisuus vaikkapa selvien virheiden korjaamiseen estyy. Syntyy ns. ei-auktorisoitu elämänkerta.
Sensurointia, syynä pelko?
Onneksi Otava ei pelästynyt julkkiksen ja kohuliikemiehen sensuuriyrityksestä, mutta ihmetellä täytyy, miksi toimittaja Pentti Sainion teos Harkimoiden hattutemppu – Lastenklinikalta Hartwall-areenalle (1999) koki moraalittoman sensuroinnin. Sanoma-konsernin – yhteistyökumppani ennen oikeusriitoja – omistuksessa ollut Rautakirja poisti ilmeisesti hävettäviä dokumentteja sisältäneen teoksen myynnistä.
Myös kirjakaupat ja kirjastot saatiin likvidoimaan kirja markkinoilta. Yle hyllytti Ajankohtaisen kakkosen aiheesta tekemän ohjelman sen lähetyspäivänä. Näin Suomessa.
Uskomaton sensurointiyritys kohdistui myös Pentti Sainion kiistakirjaan Kummolan kääntöpiiri (Into 2014). Harkimo ja Kummola olivat taustalla, kun kirjan julkaiseminen yritettiin etukäteen kieltää. Se todettiin kuitenkin lainvastaiseksi, elettiinhän sentään 2000-luvun Suomessa.
Kriittiset kirjat eivät ole johtaneet kuitenkaan tutkintapyyntöihin tai oikeusprosesseihin. Tässä julkisuutta kerjäävien perussääntö: oli kyse positiivisesta tai negatiivisesta maineesta, se on vain hyväksi.
Suuria onnistumisia
Hjalliksen uskomaton voitto oli rohkean yksinpurjehduksen lisäksi suuren monitoimiareenan, Hartwall Areenan toteuttaminen. Nyt se on venäläisillä. Halli oli käsittämättömän sitkeyden osoitus varsinkin silloin, kun maan silloinen pääministeri Paavo Lipponen (sd.) suhtautui asiaan jopa vihamielisesti.
Marko Lempinen kertoo, ettei alkuperäinen idea suinkaan ollut Harkimon, vaan liikemiesryhmän, jolta Harkimo vei oveluudella maton alta. Näin aloite siirtyi Harkimon nimiin. Olisiko hanke koskaan toteutunut alukeperäisessä muodossaan – jonnekin Helsingin ja Espoon Vermoon rajamaastoon? Joka tapauksessa Harkimon intohimoisessa otteessa hallista tuli totta, monen hämmästykseksi.
Uhkayritysten onnistuessa menestys voi mennä päähän. Lempinen suitsuttaa Harkimon voitokkaille hankkeille avoimesti, mutta vuosien mittaan suurhankkeiden ideointi ei takaa voitontekoa jatkuvasti. Vauhtisokeus sumentaa itsekritiikin. Kirjan monista episodikuvauksista saa sellaisen vaikutelman, ettei päähenkilömme kyennyt kuuntelemaan epäilijöiden ääntä.
Yksi ei voi osata kaikkea
Useat merkittävissä asemissa olevat varmistavat aikomustensa perusteita käyttämällä apunaan kriittisiä valmentajia, ammattinimikkeenä voisi olla vaikka ”devils advocate”. Nuo sparraajat saattavat panna suuria suunnitelmia havittelevan kovaan, itsehillintää vaativaan prässiin. Hjallis on kuitenkin niitä, joka ei vastaväitteitä tai edes epäilyjä ole halunnut kuulla.
Projektit Sipoonrannassa ja Hangossa olivat sellaisia, joissa itsekritiikki olisi oman maineen kannalta ollut viisasta. Mutta vilpittömästi on ihailtava sitä, miten Harkimo lopulta luikahtaa tössähtäneestä projektista kuin rotta uppoavasta laivasta karkuun, suuren yleisön silmissä liki sankarina. Suoranaisena ihmeenä on luokiteltava se oveluus, kuinka hän kykenee houkuttelemaan jopa suuryrityksiä uusiksi raunioiden päälle rakentajiksi.
Ken Sipoonrannassa on käynyt, kummastelee, miten moiseen paikkaan on ryhdytty tekemään haavekaupunkia, joka osoittautui ongelmamaalle pystytetyksi. Vuolaat puheet saivat ratkaisijat hankkeen kannattajiksi.
Yksi syy Sipoonrannan alkumenestykseen oli MTV-kanava, joka omisti hankkeen suomalaisen Diili-ohjelmaformaatin yhdeksi pääprojektiksi. Diili etsi – mukana juryssä Leena ja Hjallis Harkimo – ohjelman voittajasta Sipoonrannan markkinointityön taitajaa.
Ohjelmasarja antoi vääriä kuvitelmia tulevasta unelmakaupungista. Ohjelman USA-versiossa ähki muuten Hjalliksen ihailema tuleva presidentti Donald Trump. Jonkun Sipoon suunnalla on kuitenkin asuttava Hjalliksen itsensä lisäksi: hänen äitinsä Doris ja Leena Harkimo Sipoonrannan kerrostalossa sekä entinen vaimo Merikukka Forsius (ent. kansanedustaja, vihr.) Hjalliksen vanhempien entisessä, homevaurioista korjatussa talossa.
Hyvä läheisilleen
Hjallis jätti näyttävästi kokoomuksen ja kehitti oman puolueensa perustamiselle mahtavan mediasirkuksen. Sensaatioiden luvassa hän sai turvakseen jatkuvan julkisuuden, joka saattoi koitua kuitenkin eduskuntavaalien tulosta ajatellen lässähdykseksi. Kymmenen kansanedustajaa luvannut kansanedustaja Harkimo on nyt ryhmänsä ainoa – vielä yksinäisempi kuin edellisellä kaudella itsensä kokoomuksesta erkaannuttanut erakko.
Tulee mieleen Paavo Väyrynen (kesk.), hänkin on oikeassa oleva liikemies, jota ympärillä olevat kuitenkin kummastelevat, sekä Jörn Donner (lukuisia puolueita).
Mutta kiitokset Harkimo saa Lempiseltä: hän pitää huolta entisistä ja nykyisistä läheisistään, joita piisaa, jos on uskominen kirjassa livahtaviin naisten nimiin, tiedot julkisuudesta. Viimeksi mainituista ei auta kuin muuttua kateudesta vihreäksi (ei liity puoluepoliittisiin ilmentymiin). Heistä hän ei puhu pahaa ja auttaa, jos on tarvetta.
Erityisesti huomio kiinnittyy Hjalliksen poikaan nimeltään Joel. Hänet isä on työntänyt julkisuuteen, politiikkaan, suojatikseen mitä kummallisimpiin tv-ohjelmiin. Lupa on kysyä, eikö tuollainen paapominen jo riitä. Alkaahan siinä poikaakin pitkän päälle jo hävettää. Varsinkin, kun se eduskuntapaikka jäi saavuttamatta, isän tuesta huolimatta.
Marko Lempinen: HARKIMO. Tarina likaisesta Harrysta. Otava 2019.