Poliittinen elämänmeno tarjoaa monenlaisia hahmoja. On duunaripiireistä – siis maan tasalta – menestykseen ja valtaan nousevia. On myös kultalusikka suussa syntyneitä, biedermeierkodeissa hemmoteltuja vallan käyttöön kuin luonnostaan kasvatettuja. Perinteiset valtapuolueet tarjoavat osaaville ja ovelille varmemmin herrahissin.
Taisi perussuomalaisten menestys olla suuri isku esimerkiksi Erkki Tuomiojalle (sd.), joka ei kahdeksan Jari Lindströmin kansanedustajavuoden aikana tätä suostunut Lindströmin mukaan edes tervehtimään. Mutta tuota samaa käytöskulttuuriahan sovellettiin vaikkapa demareiden valtaamassa Ulkoasiainministeriössä epämieluisia työntekijöitä kohtaan. Tavallisen tallaajan on vaikeata sen kaltaista ylimielisyyttä käsittää.
Voikkaalaisen tehtaan duunari Jari Lindström eteni sattumien kautta tiedon ja uskalluksen riskipuolelle. Se, että perussuomalaisten saavutus oli neuvotella hänestä Juha Sipilän (kesk.) hallituksen työvoima- ja oikeusministeri, järkytti varsinkin oppositiossa pettyneitä juristeja.
SDP ja RKP oli totutettu vuosikymmenten ajan juuri sillä salkulla, joten juntti oikeusministerinä oli liikaa Demokraattisten lakimiesten tiedostaville kasvateille. Niinpä perustuslaistakin tehtiin hallituksen vastaisen saivartelun noutopöytä, pyhän tekstin sopivat tulkitsijat tilattiin apuun.
Myös omat koirat purivat
Kaakkois-Suomen ja Kouvolan tienoon poliittiset painiottelut eivät tyylipisteitä ansaitse. Lindström kuvailee paikallista sekamelskaa puolueen perustamisesta lähtien. Timo Soini saa useassa käänteessä kehuja, tämä kun osasi sanoa asiansa selvästi ja pitää suuntaan jos toiseen hoippuvan laumansa edes jotakuinkin ruodussa. Nyt selittelijänä joutuu olemaan Jussi Halla-aho, mutta tämän touhuja Lindström seuraa hyvin kaukaa.
Elettiin pitkälle ennen kuin sisäinen vastarintaliike alkoi miehittää emopuoluetta, ja niin syntyi kaikkien yllätykseksi maailmanlopun puolue Sininen liike. Sitä Lindström luonnehtii perussuomalaisten light-versioksi. Pian vuoden 2019 eduskuntavaalit oli syöksevä hallituspuolue Siniset historian romukoppaan. Halla-ahon sai jatkaa vanhan johdossa.
Pienten paikallispiirien puolue-elämä saa raadollisen kuvauksen. On selkään puukottajia, sitkeitä vastarannan kiiskiä, jotka väsytettyinä loikkaavat toiseen puolueeseen. Oli myös luotettavaa tukijoukkoa. Lindströmillä meni työajasta niin eduskunnassa kuin ministeriöissäkin huomattava määrä energiaa monenlaisten sotkujen ja väärintulkitsemisten oikaisuun.
Media antaa aihetta huoliin käsittämällä asioita tahallaan väärin. Se on huomattava osa uutisteollisuuden prosessitoimintaa: otsikoinnin myyntiarvo ohittaa totuuden. Toimittajilla on liiaksi haluja omien asenteittensa esille tuomisessa. Kun Lindström joutui kerran keskustelutilaisuudessa tasavallan presidentti Sauli Niinistön kanssa vaihtamaan ajatuksia työllisyydestä, muuan median neropatti jankutti: miksi kannatat Sauli Niinistöä. Taas piti taivutella rautalangasta.
Paljon kirjoittaja jakaa myös myötätuntoa ja kunnioitusta. Vaikka kokoomuskin saa arvostelusta osan, Lindström kiittelee ja kehuu: Petteri Orpo, Ben Zyskowicz ja Kai Mykkänen hallitsevat itsensä, osoittavat tyyntä ammatillista yhteistyökykyä. Kokoomus saa kritiikkiä päätöksenteon venyttämisestä neuvotteluissa. Pääministeri Juha Sipilästä hän toteaa: olisi voinut olla vähän lipposmaisempi.
Kuka oli edustaja Lindroos?
Kirja vilisee ronskia kielenkäyttöä ja tarpeellisen määrän v-sanoja. Stressaavimpia tilanteita aiheuttivat eduskunnan torstaiset kyselytunnit. Niissä Lindström kokee liian usein joutuneensa vastaamaan kohtuuttoman moneen ja yllättäväänkin kysymykseen. Mutta työhön liittyi paljon muutakin epämukavuutta. Sylkykuppina ja kusitolppana hän koki usein olevansa.
Jossakin vaiheessa ministerikautensa kuluessa terveydessä alkoi olla havaittavissa sairauden merkkejä. Verenpaine nousi yli kahdensadan, kolesteroli- ja sokeriarvot hälyttivät. Onneksi hän osasi hypätä tauolle ja aloittaa kurinalaisen elämän. Kotiasiat olivat aina kunnossa, iso apu.
Rankassa elämässä on ollut kuitenkin hauskuutta, mistä muistelmissa voi kirjoittaa. Eduskunnan puhemies halusi joissakin yhteyksissä nimitellä Lindströmiä Lindroosiksi. Mauri Pekkariselle (kesk.) hän oli koko ensimmäisen eduskuntakautensa edustaja Lindroos. Kun hänestä tuli ministeri, hän oli ministeri Lindroos. Asiasta huomautettiin puhemiehelle. Oli koston paikka. Pekkarinen aloitti:
”Olisin tunnistavani tähän ministeri Lindroosin puheenvuoron… Kun ministeri Lindroosia ei tunnu löytyvän, myönnän puheenvuoron ministeri Lindströmille. Anteeksi vain, ministeri Lindström.”
Tähän Lindström: ”Kaikki taivaanmerkit asettuivat kohdilleen, ja minulle suorastaan tarjottiin syöttöä lapaan. Päätin laukaista: Kiitos puhemies Pikkarainen – anteeksi, Pekkarinen!”
Nauru repesi silläkin kerralla, kun Antti Kaikkonen (kesk.) ja Jari Lindström olivat Japanin matkoilla, ja pitkän bussikyydin jälkeen oli kiire toilettiin.
”Antti löysi nopeampana vessan ja meni huussin puolelle. Huomasin seinällä pisuaarin, joka lorisikin jo lupaavasti. Ryhdyin helpottuneena asiaan, ja nestettä tuli päästä asti. Suoritukseni kesti niin kauan, että tapahtui kaksi asiaa samaan aikaan: Kaikkonen tulee kopista ja japanilainen herrasmies vierelleni kusilaarin äärelle ja ryhtyy pesemään käsiään vesisuihkussa. Taisin kuulkaas kusaista japanilaiseen käsienpesualtaaseen.”
Politiikassa saattoi olla joskus myös hauskaa.
Jari Lindström: Syvään päähän. WSOY 2020.