Ei ollut vääpeli Alfons Almin syytä, kun kenraali Rudolf Walden ei puoltanut hänelle Mannerheim-ristiä, vaikka Kannaksen ryhmän komentaja kenraaliluutnantti Harald Öhquist sitä suositteli vankoin perustein. Vika taisi olla Almin esimiehessä, kenraali Aaro Pajarissa. Tämän narsistisista käytöstavoista eivät kaikki pitäneet – siitä huolimatta Pajari itse tuli nauttineeksi kuitenkin ylipäällikön luottamusta kahden Mannerheim-ristin verran.
Kenraali Pajari vetosi vielä Lapin sodan aikana Mannerheimiin, jotta Almi olisi tullut palkituksi, mutta silloinen tasavallan presidentti ei anomukseen katsonut edes voivansa vastata. Näin Pajari ei saanut omaa adjutanttiaan ja illallisjuhliensa nimekästä esiintyjäänsä palkituksi.
Almin sota-ansiot olivat mittavat. Hänen saavutuksensa suorasuuntaustykin uhkarohkeana jaosjohtajana tilastoitiin, liki 150 täysosumaa suorasuuntauksella: majoitus- tai komentokorsuja, pesäkkeitä. Hänet nimettiin ”ryssän viholliseksi N:o 1”.
Toinen palkitsemisperuste saattoi liittyä uupumattomaan laulajan työhön rintamien takana. Liikkuva oopperavalistus jatkui sotien jälkeenkin. Katsojia oli 23 vuotta kestäneiden kiertueiden aikana yhteensä jopa 600[nbsp]000 henkeä 160 paikkakunnalla, Sortavalassa 3[nbsp]000 lottaa, Aavasaksalla kerran ehkä 15[nbsp]000 katsojaa, Olavinlinnassa 4[nbsp]000. Balettia ja oopperaa markkinoitiin kaikelle kansalle jo 1930-luvulta lähtien.
Uusi oopperatalo – sotimista sekin
Kenraali Öhquistin palkitsemisperusteluin: ”useat vihollisen hyökkäysyritykset ovat epäonnistuneet vääpeli Almin tartuttua taisteluun nopein, mutta rauhallisin ja kovakouraisin ottein”. Tämä tämä tuli Almin päteväksi käytöskuvaukseksi myös myöhemmällä uralla Kansallisoopperassa. Aluksi taloustehtävissä kunnostautunut Almi kohosi oopperanäyttämömme ylimmän johdon silmissä luotetuksi uurastajaksi. Hänen ylivoimatekijöikseen nousivat taas pelottomuus ja päättäväisyys.
Suomalaisesta oopperasta muotoutui 1950-luvulla Suomen Kansallisooppera säätiömuotoon, muutosta olivat tukemassa myös vasemmistolaisia poliitikkoja, SDP:n Veikko Helle, Onni Hiltunen ja SKDL:n Hertta Kuusinen ja Paavo Aitio. Runsasta kahta vuosikymmentä myöhemmin uuden oopperatalon yhdeksi ratkaisijaksi ilmaantui puolestaan demarien eduskuntaryhmän puheenjohtaja Matti Ahde. Vasemmiston myötätunto oli ratkaiseva, olikohan kyse vasemmiston ylivallassa tapahtuneesta lipsahduksesta?
Oopperatalon tulevaisuus turvattiin niputtamalla se Johannes Virolaisen vaatimuksesta yhteen Tampereen Työväen Teatterin uudisrakentamisen kanssa. Vastoinkäymisiäkin tuli tavan takaa: Teatterikorkeakoululle ja Taideteolliselle tarkoitettu Pasila-projektin oli määrä sivuuttaa oopperatalo, mutta onneksi taistolaisten majapaikkana ollut teatterikorkeakoulu sai ansaitsemansa kohtelun: yhteiskunta ei ollut valmis kumartamaan halveksijoitaan.
Mutta kroonisia jarruttelijoita löytyi. Mahtaako Töölö-seura tänään olla ylpeä vastustamisestaan? Yhdessä kommunistien kanssa se esteli oopperatalon tuloa ns. Sokerin tontille, joka käytännössä toimi vain muutaman koiran pissauspaikkana. Olipa muuan kokoomuslaispappi Almin kertoman mukaan sitä mieltä, että ooppera ja vastaavat laitokset tulisi lakkauttaa synnillisinä. Pelastus jollekin uskovaiselle, kun Almi ei kertonut nimeä.
Skandaaleista pettymyksiin
Valion milkkimestarista tuli meijerijohtaja, laulaja, tykistösankari ja oopperan yksinvaltias. Juhani Koivisto kuvaa Alfons Almin uran tätä ymmärtäen, mutta Almin luonne ja johtamistapa käyvät ilmi monen vähemmän mairittelevan episodin kautta. Saipa Almi jopa syytteen ja tuomion oopperan tanssijattaren Elsa Sylvesterssonin kanssa käymästään käsirysystä.
Oma ongelmansa oli myös avioliitto oopperan baletin tanssijattaren Doris Laineen kanssa. Laineen oli oltava miehensä johtamassa työyhteisössä. Hän sai tärkeitä rooleja laitoksen produktioissa, ja niin pahat puheet olivat krooninen ammattietu. Nuori tanssija työnnettiin työpaikallaan ulkopuoliseksi, rasittavat aikataulut ja stressi johtivat romahdukseen ja sairaalaan. Suomi ei tarjonnut toista työpaikkaa eikä työnantajaa.
Almi jaksoi johtaa ja ähistä vuosikymmenet. Kun kokosin klassisen musiikin viikottaista ajankohtaisohjelma Äärirautaa 1960-70-lukujen taitteessa, oopperassa taas kuohui. Studiossa istuivat jo vastapuolen edustajat, kapellimestari Ulf Söderblom ja henkilöstön edustaja. Kaikki oli valmista keskustelulle, mutta äkkiä Almi astui studioon. Kun hän näki vastapuolen kapinapäällikön paikalla, hän ärjyen komensi ulos Söderblomin, joka luimistellen seurasi pääjohtajaansa. Niin siitä ohjelmasta tuli sillä kertaa yksipuolinen.
Koiviston kertoma Almin elämäntarina on kuvaus entisaikojen johtamisesta sotilastapaan. Raivonpuuskistaan tämä saattoi leppyä monen kokijan todistuksen mukaan, mutta siltoja kuitenkin paloi herkkänahkaisempien osalta. Niinpä Almin ryhdyttyä pääjohtajan tehtävien jälkeen tulevan oopperatalosäätiön toiminnanjohtajaksi hän koki henkilöönsä liittyviä, jälkikatkeria kitkatekijöitä. Tarkoitus oli hyvä, mutta vänkääjän maine oli tarttunut kuin ruma, silmiinpistävä tatuointi.
Kiipesimme 1970-luvun puolivälissä Alfons Almin kanssa tuolle, silloin paljaalle ”sokerin tontille”, Muistan karkeakäytöksisen sotijan, joka katseli epätietoisen näköisenä hylkymaan peittävää kekoa, jolla eivät edes töölöläiset tehneet yhtään mitään – purnauksistaan huolimatta. Hän ei ollut näkevä hankkimaansa taloa käytössä, mutta myöhempi mukana olo harjannostajaisissa toimi lupauksena: joskus se valmistuisi.
Ei Almi osannut arvata, että kun tontilla räjäytettiin alkupaukku 5.11.1986, puhetta pitänyt ministeri (Pirjo Ala-Kapee) ei häntä edes maininnut. Oopperalaisia tilaisuudessa ei ollut. Almi seurasi tilaisuutta protestina matkan päästä ohitse ajaneesta raitiovaunusta. Oopperatalosäätiö järjesti paikalla viikon kuluttua oman aloittamisjuhlansa. Matti Ahde – josta oli kehkeytynyt innokas oopperan ystävä – heilutti lapiota yhdessä Almin kanssa. Tällä kertaa opetusministeri jätettiin kutsumatta. Ja seurasi mitä Almi odotti: sensaatio, joka koitui sillä kertaa hänen ja oopperan voitoksi.
Juhani Koivisto: Alfons Almin taistelut. Elämäntarina viidessä näytöksessä. Aurinkokustannus 2016