Mika Waltarin tuotannosta löytyy valtaisa määrä teemoja ja yksityiskohtia, jotka osoittavat hänen hyödyntäneen kotikaupunkiaan Helsinkiä. Varsinkin hänen käsikirjoittamissaan Komissario Palmu –elokuvissa on dokumentoivaa kaupunkiympäristön kuvausta, joilla ohjaaja Matti Kassila rikastutti kerrontaansa.
Juha Järvelän tutkimus Waltarin ja Helsingin yhteyksistä on ylitsepursuava, jopa puuduttavan runsas. Missäpä ei löytyisi taloa, kapakkaa, maisemaa tai katua, joka ei toimisi runsaan kirjallisen tuotannon näyttämönä.
Vaikka Waltari vietti huomattavan osan aikaansa kirjoituskoneensa ääressä, hänellä oli liki pakkomielteinen halu niin sanotusti irrotella. Tähän tarjoutui mahdollisuus lukemattomissa ravintoloissa hyvien ystävien kanssa. Ja vaikka Waltarilla oli turvanaan voimakastahtoinen kurinpitäjä, vaimonsa Marjatta, hän ei kestänyt yliahkeraa työntekoaan, vaan pakeni alkoholin pariin.
Kirjoittamisen, valvomisen ja alkoholin käytön kautta tie vei jopa viikoiksi sairaalahoitoon. Kirja esittelee silloisia hoitolaitoksia, joista osaa voi pitää naturalistisesti hullujen huoneina. Ne olivat suljettuja, ja niissä saattoi tavata jopa tuttuja. Ainakin muutamassa Waltarin lisäksi olivat hoidokkeina F.E. Sillanpää tai Jean Sibelius – pienemmistä suuruuksista puhumattakaan. Taka-Töölön Kammion mielisairaala oli yksi näistä monia horjahtaneita normaalielämään palauttaneita.
Tuohon kohtalon ketjuun kuuluva palvelulaitos oli Waltarin lähin Alkon myymälä, osoite Museokatu 10. Kirja ei tarkemmin kerro, mikä oli se kirjailijan lempikonjakki, jota hän kotiinsa kantoi. Mikään kodissaan nautiskellut kaappijuoppo hän ei ollut, varsinkin kun kirjoitustulot alkoivat kasvaa, ravintola oli oivallinen ystävien tapaamispaikka.
Tahattomasti tai ei: pikkukivenä kokoomuksenkin kantapäässä
Mika Waltari ehti koluta ja sivuta huiman määrän erilaisia Helsingin osoitteita. Matkailu- tai reittioppaaksi tuosta painavasta teoksesta ei ole. Se sisältää kuitenkin niin tarkkoja kaupunginosa- ja karttatietoja, että valitsemalla jonkin alueen, lukija voi rakentaa itselleen hyviä kulkureittejä. Jos aikoisi ottaa hörpyn jokaisessa ravitsemusliikkeessä – jossa kirjailija on käynyt – retkeilijämme tullee pian kiittäneeksi sitä, että huomattava osa ravintoloista on toimintansa lopettanut.
Waltari kulutti itseään säälittä. Hän ei ollut kuitenkaan korskeakäytöksinen eikä monen muun tavoin itseään esille tyrkyttävä. Hänen kannanottonsa olivat liki arkailevia. Jos hänen katsottiin johonkin asiaan liittyneen tai tulleen ottaneeksi kantaa, se oli sävyltään kohtelias.
Kirja antaa ymmärtää, että Waltari ei seurannut ihastuksella nousukasmaisen Helsingin kaupungin väkivaltaista vanhojen rakennusten purkamista. Epäsuorasti hän tuli asettuneeksi WSOY:n johdosta irtisanotun pääjohtaja Hannu Tarmion puolelle. Kyse oli kustannusyhtiön konservatiivisten omistajien tyytymättömyydestä Tarmion ajalle tyypilliseen – etupäässä vasemmistohenkiseen pamflettitulvaan. Yhtiö ei sillä rahaa tehnyt, mutta profiloitui trendikkääksi. Waltarin ja Väinö Linnan vaikutuksesta Tarmio voitti ja sai pitää paikkansa.
Yksi tuon kustantamosodan silmätikuksi nousi Helsingin kaupungin ja johtopuoluekokoomuksen kannalta kiusallinen pamfletti. Se oli Vilhelm Helanderin ja Mikael Sundmanin Kenen Helsinki – raportti kantakaupungista (1970). Yksi sen kritiikin kohde oli tapaus Kämp, entinen hotelli, jonka Matti Virkkusen KOP olisi mielellään purkanut kokonaan pois. Waltari oli siis epäsuorasti tukemassa kustantajansa rahoittajapankin vastaista rintamaa. KOP:n oli alistuttava, ja niin Kämpin ulkonäkö säilyi – olipa pankki siitä jälkikäteen hyvinkin ylpeä.
Holkerin möläytys
Waltari oli ollut jo muutaman vuoden rauhallisesti haudassa, kun jyväskyläläinen kuvanveistäjä Veikko Hirvimäki voitti Waltarin muistomerkkikilpailun työllään Kuningasajatus. Teos herätti keskustelua, vaan sääli, ettei kirja kerro varoittavana esimerkkinä sitä, miten käy kun poliitikko menee avaamaan suunsa väärässä tilanteessa.
Silloinen kokoomuksen yksi pää-äänenkannattaja, Harri Holkeri, puuttui muistomerkin näköön. Hän sai asiassa niin päin näköä, ettei enää jatkanut taidekriitikkona. Tuolloin jopa Helsingin kaupungin kulttuuritoimen johtaja pastori Jouni Apajalahti äimisteli Holkerin tarmokkuutta: että tällä parhaaseen Lapin hiihtosesongin aikaan riitti energiaa puuttumaan jopa taiteisiin! Niinpä Apajalahti olikin pian Holkerin entinen puoluetoveri. Muistomerkki sijaitsee ravintola Eliten edustalla olevassa mitättömässä puistikossa.
Waltari oli hyväntahtoinen, menestynyt kirjoittaja. Kärsivällisesti hän seurasi, kuinka Suomen verottaja iski hänen tuloihinsa niin, että kun USA:n rojalteista vero langetettiin, verojen määrä ylitti saadut verotettavat tulot! Verottaja luuli keksineensä ikiliikkujan, mutta päätöstä kohtuullistettiin. Samoja tuntemuksia Ruotsissa koki – toki paljon äänekkäämmin – kollega Astrid Lindgren.
Rahoistaan Waltari jakoi taiteilijatovereilleen vippejä, joita ei odottanutkaan saavansa takaisin. Joskus kun hän halusi olla rauhassa, ja ovelle kolkuteltiin, hän sujautti setelin asuntonsa postiluukusta rapun puolelle. Vippaaja livahti pois tyytyväisenä, taas kerran. Näin osoitteessa Tunturikatu 13, johon ei vieläkään ole syntynyt kirjailijan kotimuseota, vaikka perikunta ajatuksen hyväksyisi.
Juha Järvelä: Mika Waltarin Helsinki. Minerva 2019.