Vaikka V.I. Leninin johtaman Venäjän vallankumouksen alkuhetkistä oli kulunut jo vuosia, sokea usko kommunismin ihanuuteen eli sitkeästi Pohjois-Amerikan suomalaisten keskuudessa.
Runsas 6[nbsp]000 suomalaista Amerikan siirtolaista oli niin takertunut punaiseen aatteeseen, että he halusivat lähteä rakentamaan Neuvosto-Karjalaan parempaa elämää. Huomattava osa heistä teloitettiin, osa vangittiin ja osa pääsi livahtamaan takaisin länteen.
Pohjois-Amerikan työväestö oli elänyt jo pitkään proletariaatin utopian lumoissa. Siksi Venäjän vallankumous koettiin pääsyksi paratiisiin. Niinpä Vieno Zlobinan vanhemmat ja monet tutut Kanadan Cobaltista vaihtoivat omaisuuttaan rahaksi ja matkustivat entisen kotimaansa Suomen rajan takaiseen Aunukseen. Vienon perhe siirtyi Karjalaan jo 1920-luvulla ensimmäisten lähtijöiden joukossa.
Projektinsa alkukohteeksi he saivat noin 60 kilometrin päässä Lotinanpellosta kohti Aunusta paikan, jonka lähistöltä heille osoitettiin kelvoton maa-ala, jonka jalostamiseen ja ensimmäisten rakennusten pystyttämiseen ryhdyttiin 20-luvun puolivälissä. Peltojen raivaamiseen he hankkivat varoillaan traktorin, minkä lisäksi järjestelmä lainoitti heille muita konehankintoja.
Vieno Zlobina oli tuolloin pikkutyttö, mutta hyvin hän osaa vielä kuvailla työnteon kovuutta ja toisaalta pienten lasten huolettomuutta. Unelma paremmasta alkaa vuosien myötä saada lisäluottamusta, kun ahkeruus ja kokemusten karttuminen tekevät sadoista yhä parempia. Vieno käy kouluja ja opiskelee, mikä on hänen hengen pelastuksensa.
Pian erot naapurustoon alkavat kuitenkin terävöityä. Selvä onnistuminen jopa suututtaa paikkakunnalla pitkään asuneita – vaikka karjalaisia ovatkin. Läheisen Aunuksen virkamiehistö alkaa viisastella, mikä liittyi tyypillisenä osana kommunistiseen ”työväestön diktatuuriin”. Muiden tarmokkuus herätti kateutta.
Omatoimisuus oli hengenvaarallista
Heidän ihanteensa murskattiin on merkillinen kuvaus haaveista, niiden lähelle pääsemisestä, mutta vähitellen silmien eteen räjähtävästä täydellisestä pettymyksestä. Zlobinen perhe ehti siirtolaistovereittensa kanssa puurtaa vuosikaudet, mutta vasta Josif Stalinin käynnistämät massapuhdistukset avasivat silmät. Stalinin vainoharhaiset pelot kohdistuivat kaikkeen massoista poikkeavaan ja itsenäiseen ajatteluun. Jopa työn sankareista tehtiin vihollisia.
Järkyttävää on muistelmista lukea, että vuonna 1938 teloitettu isä Elis ja hänen tyttärensä eivät koskaan hylänneet perustavanlaatuista uskoaan siihen, että parempi, yhteistoiminnallisempi yhteiskunta oli mahdollinen.
Mitä tulee ihmisten kykyyn selvitä, kirja antaa oivallisen todistuksen halusta sinnitellä huolimatta lukemattomista kohtaamistaan esteistä. Kuten teoksen esipuheen kirjoittanut yhdysvaltalaisen Augustana Collegen professori Peter Kivisto toteaa, Vieno Zlobinan elämäntarina parantaa mahdollisuuksiamme ymmärtää arkielämää diktatuurin sorron alla.
Tuo vankkumaton usko yhteiseen, tuhottuun utopiaan järkyttää, vaikka perheiltä vietiin isät ja pojat, lapsetkin. Äidit jäivät suremaan, heitäkin suljettiin pakkotyöleireille.
Milloin kommunistit uskaltaisivat katua?
Katumuksen puute ja sen vaikeus on toki yleismaailmallinen ilmiö. Eihän Suomessakaan tuomittu punaisten massamurhaajia, vaan tapahtumat todettiin tosiasioiksi. Vasta nyt sata vuotta myöhemmin olemme oppineet tunnustamaan valkoisten ja punaisten toisilleen tekemät kauheudet.
Stalinin toimeen panemat julmuudet peittyivät toisen maailmansodan kaaokseen. Stalinin Neuvostoliiton voitto liittoutuneiden rinnalla antoi eväät 1930-luvun kansanmurhien unohtamiselle ja anteeksi annolle. Nikita Hrustsevin katumuksen sanat Stalinin kuoleman jälkeen olivat jopa nekin liikaa Stalin-uskossa olleille. Ketään ei pantu syytteeseen kommunistisessa uskossa olleiden massamurhista.
Suomen rajan ylitse Karjalaan muutti arviolta 22[nbsp]000-28[nbsp]000 henkeä. He olivat siirtolaisia, jotka lähtivät niin työn kuin aatteen vuoksi. Äärivasemmistolaisilla oli Suomessa 1930-luvulla niin hankalaa, että usko Neuvosto-unelmaan oli luja: se syrjäytti järjenkäytön.
Kauhistuttavaa on, että kyllä Suomessa jo tuolloin tiedettiin oloista Neuvostoliitossa ja Karjalassa. Tietoihin suhtauduttiin kielteisesti.
Vieno Zlobinan kirja kuvaa valtaisaa huijausta. Se sai ahkerat suomalaiset muuttamaan Amerikasta Suomen itärajan taakse, rakentamaan parempaa yhteiskuntaa, josta tänään on jäljellä vain maatuneita talonjäänteitä. Katajikko on kasvanut takaisin raivattujen peltojen peitoksi. Hyvään uskoneet ihmiset maatuvat joukkohaudoissa.
Tuota menneisyyttä nyky-Venäjä ei halua katua, pyytää anteeksi, saati hyvittää. Winston Churchill tuumasi: ”Kansakunnalla, joka unohtaa menneisyytensä ei ole tulevaisuutta.” Venäläisten omatunto, vankileirikirjailija Aleksandr Solzhenitsyn kysyy: ”Mistä tämä susiheimo tulee? Onko se todella peräisin juuriltamme? Omasta verestämme? Se on omamme.” Eikä Venäjä vieläkään vastaa.
Vieno Zlobina: Heidän ihanteensa murskattiin. Tyttären tarina Säde-kommuunasta Neuvosto-Karjalassa. Siirtolaisuus-Instituutti 2018.