Carl Gustaf Emil Mannerheimin muistelmista saa sen käsityksen, että valkoisten ja Mannerheimin apuna etelärannikollamme oli jokin saksalainen joukko-osasto. Kyllä, mutta Mannerheim antaa ymmärtää, että hän ”käski” kenraali Rüdiger von der Goltzin divisioonan miehittää Helsinki, kun todellisuudessa saksalaiset tekivät mitä itse viisaaksi katsoivat.
Saksalaiset nousivat maihin ensin Ahvenanmaalle, sitten Hankoon, Helsinkiin ja Loviisaan. Saksan sotilasjohto oli kuitenkin ovela. Päävoimien maihinnousupaikaksi kaavaillut Rauma tai Pori olivat hämäystä, koska sinne menemällä Goltzin joukko olisi ymmärretty vain osaksi valkoista armeijaa. Saksalaisten tulo oli Mannerheimille kauhistus ja tämä uhkasi erota, mutta nöyrtyi pakon edessä.
Päämaihinnousupaikaksi päätettiin Suomen paras talvisatama, Hanko. Suomen valtionpäämies, senaattori P.E. Svinhufvud jopa antoi von der Goltzin sotaväelle samat oikeudet kuin senaatin eli Mannerheimin joukoilla oli. Näin Goltz sai vapaat kädet edetä haluamallaan tavalla, ratkaisuistaan Vaasan valkoiselle armeijalle kertomatta. Niinpä saksalaisten suunnitelmat ja saavutukset tulivat Mannerheimin tietoon vasta päivien kuluttua.
Valkoiset, saksalaiset, punaiset – kaikki toistensa vastakohtia
Haastaja Saksasta 1918 kuvaa havainnollisesti, kuinka erilaisia nuo kaksi punaisia vastaan taistelevaa joukkoa olivat. Jääkäreitä lukuun ottamatta valkoiset olivat suurelta osin puutteellisesti koulutettuja kostonhaluisia kansalaisia. Vuoden 1918 kauhistuttavien uhrilukujen suuruus aiheutui juuri tuosta suomalaisten keskinäisestä raakuudesta. Saksalaiset mielsivät itsensä paikoin ulkopuolisiksi, vaikka Goltzin joukkojen tarkoitus oli toki turvata Suomen senaatin valta-asema ja varmistaa Saksan omat valtapoliittiset tavoitteet.
Touko Perko korostaa saksalaisten taitoja preussilaisella kurilla, joka ei sallinut yksilökeskeistä toimintamoraalia. Kyse oli eliittijoukoista. Saksalaisten synneiksi voidaan lukea vain murto-osa niistä raakuuksista, joihin punaisia vastaan taistelleet joukot kaiken kaikkiaan syyllistyivät. Myös Mannerheimin päiväkäsky 23.2.1918 (”jokainen jolta – kun tämä kuulutus on luettu maan kirkoissa – löydetään ilman asianomaista lupaa säilytettyjä aseita tai joka tavataan armeijan selkäpuolelta, ammutaan paikalla”), antoi luvan äkkipikaistuksissa suoritetuille teloituksille, joita ei jälkikäteen tutkittu.
Punakapinalliset vetosivat aluksi useaan otteeseen saksalaisiin, koska eivätkä halunneet lukea itseään saksalaisten vihollisiksi. Punaisten kohtalo oli kuitenkin sinetöity: liittoutuminen Leninin vallankumouksellisten kanssa ja sieltä aseiden vastaanotto olivat kirjaimellisesti punainen vaate. Saksalaiset suoriutuivat taisteluistaan jopa harmittavan tehokkaasti. Mannerheim ei heitä juuri kiitellyt.
Suomi itsenäistyi vasta vuoden joulukuussa 1918?
Kun taistelut Suomessa päättyivät punaisten täydelliseen tappioon, saksalaiset asettuivat tänne kuin viihtyäkseen pitempäänkin. Saksan häviö 1. maailmansodassa ja keisarikunnan hajoaminen vaikuttivat Suomen tulevaisuuteen, kuningaskuntahanke haudattiin ja saksalaisten läsnäolo sai äkkilopun.
Touko Perko on sitä mieltä, suomalainen historian kirjoitus on vähätellyt saksalaisten ansioita vuonna 1918 ja myönteisiä vaikutuksia elämällemme jatkossa. Punakapinaa ja toisaalta molemminpuolisia raakuuksia ankarasti arvostellut Väinö Tanner oli maltillisuutensa ansiosta von der Goltzin mieleen.
Herrojen keskinäinen luottamus vaikutti suuresti siihen, että sosiaalidemokraatit pääsivät vaikuttamaan maan asioihin ällistyttävän nopeasti. Vaikka puolueen lähteminen punaisten vallankaappaukseen oli sille itselleen ja koko Suomelle kauhistuttava rikos, jo seuraavana vuonna sosialidemokraatit osallistuivat eduskuntavaaleihin. Seitsemän vuoden kuluttua puolueen oli mahdollista muodostaa hallitus. Suomi antoi sosialidemokraattien parlamentarismia kunnioittaneille nopeasti anteeksi.
Goltz ja Mannerheim loikkasivat syrjään
Jo vuonna 1919 Suomessa järjestettiin presidentinvaalit. Siinä olivat vastakkain voittonsa lumoissa röyhistelleiden valkoisten militantti-ikoni Mannerheim sekä lainoppinut ja parlamentaarikko K.J. Ståhlberg. Ståhlbergin voitto varmisti, ettei Suomesta tullut sotilasjohtoista. Näin Mannerheim koki itsensä hävinneeksi ja tarpeettomaksi astuakseen myöhemmin uudelleen hänelle aika oudon isänmaansa palvelukseen.
Into hyökätä tai tukea sotatoimia Itä-Karjalassa alkoi laantua, joskin valkoisen Suomen viha vielä 1920-luvulla oli niin rajua, että sisäministerinä toiminut Heikki Ritavuori murhattiin. Sisällissodan voittaneista osa halusi jatkaa sotaa, ja uhriksi joutui Ritavuori, joka kielsi virallisen Suomen osallistumisen retkiin.
Paradoksaalista oli, että saksalaisten tilalle tulivat vielä Englannin ilmavoimat, jotka perustivat lentotukikohdan Koiviston niemelle käydäkseen lyhyen sodan bolsevikkien hallussa ollutta Kronstadtia vastaan. Goltz puolestaan jatkoi uraansa Baltiassa taistellen Venäjän vallankumouksellisia vastaan, mistä hän ei saavuttanut samanlaista kunniaa ja arvostusta kuin Suomessa.
”Vapauttajakreivi” von der Goltz oli varsinkin helsinkiläisten keskuudessa erittäin pidetty, jopa arvostetumpi kuin Mannerheim. Siinä missä Mannerheim nimitti Goltzia ”poliittiseksi kenraaliksi” – jollainen hän itsekin oli – siinä Goltz puolestaan piikitteli Mannerheimia koreilevasti pukeutuneeksi ”operettikenraaliksi”.
Sotilaina niin Goltz kuin Mannerheim ansaitsevat kiitoksen ja kunnian, mutta muistettava on niitä poliittisen elämän vaikuttajia, jotka halusivat Suomen pysyvän kansanvaltaisen itsenäisyyden tiellä. He uskalsivat kuitenkin antaa toimintavallan sotilaille, jotka eivät monasti ole osanneet arvostaa parlamentarismia.
Touko Perko: Haastaja Saksasta 1918, von der Goltz ja Mannerheim. Docendo 2018.